Luku 8.

Commander Pink. Tämä olla lahjus. En jaksanut odottaa, että kuolet. Pitänee keksiä jokin muu puheenaihe, kun seison hautatynnyrisi vieressä. Puhun vaikka Transformersseista tai jostain muusta oudosta, koska nyt on tullut aika Pahan valtakunnan Blingraattien seilata takaisin kotisatamaan. Tai jotain.

Luku 8.

Pahan valtakuntaan palaaminen ei koskaan ollut tuntunut yhtä merkityksettömältä. Merellisen Mursun valtaus oli jättänyt kaikki pohtimaan, mikä oli mennyt pieleen ja saanut aikaan nykyisen, lähes sietämättömältä tuntuvan tilanteen. Turbomän vaikutti kärsivän taistelun jälkeisestä masennuksesta. VVV oli kuluttanut loppuun suurimman osan kynsiviilavarastoistaan, eikä kulunut hetkeä, jolloin Vanhan Viisaan Velhon tyytymätön puhahtelu ja tuhahtelu ei olisi täyttänyt ilmaa. Asiaa ei auttanut, että Joleus Caesar ja Pauli the Puhdas matkustivat heidän kanssaan, sillä Commander Pink oli röyhkeästi varastanut heidän sukellusveneensä paetessaan Merellisen Mursun saarelta. Vain Linjamäen Peruna vaikutti tyytyväiseltä, tosin mielentila oli häilyväistä sorttia.

Eniten kotiinpaluu vaikutti Lordi Pahaan. Kukaan ei ollut nähnyt diktaattoria sen jälkeen, kun tämä oli silinteri vispaten lentänyt takaisin Sadistille. Olisi hyvin voinut kuvitella, ettei Lordi Paha edes matkustanut alamaistensa kanssa, mutta kukaan ei voinut kieltää diktaattorin hytistä kuuluvaa surumielistä, aavistuksen irrottelevaa hevimusiikkia, joka rääkkäsi niin luuttua kuin kuulijoiden korvia. Commander Pinkin pako oli vaikuttanut diktaattoriin jollain tavalla, eikä edes VVV voinut enää kieltää tosiasioita. Hänen ja muiden kanssamatkustajien mitta oli täyttynyt piripintaan jo aikaa sitten, mutta kukaan ei vielä toistaiseksi ollut uskaltanut rynnäköidä Lordi Pahan yksinäiseen diktaattoriluolaan muuttamaan asioita.

”Minä en kestä enää!” Linjamäen Peruna puoliksi huusi ja puoliksi itki, kun Sadistin uumenista kaikui jälleen yksi raivokas luuttusoolo ja heti perään kurkkulaulannalta kuulostavaa ääntelyä, jossa kuuluivat sanat: Digimol, gladiaattori, rommitynnyri ja suklaakeksi. Mölyä oli kestänyt koko aamun, eikä Peruna ollut mielipiteensä kanssa yksin.

”Tee sitten jotain, äläkä valita”, Turbomän ärähti ja painoi korviaan päätä vasten aivan kuin kykenisi suojaamaan herkkiä kuuloelimiään moisella heikolla yrityksellä.

”Tee jotain? Tee jotain!” Linjamäen Peruna kirkui. ”Tee itse jotain, senkin ylikasvanut tuhoeläin! Sinähän se suuri taistelija olet. Oikea sorkkarautasankari! Viemäreiden kauhu. Mitä sinä olet tehnyt, paitsi kiillottanut tuota vääntynyttä raudanpalasta ja ollut hyödytön?” Linjamäen Peruna veti kuuluvasti henkeä. ”Olen saanut tarpeekseni! En lainkaan ihmettele, että Commander Pink lähti. Hänen täytyi tietää, että Lordimus suunnitteli kokeilevansa meihin paluumatkalla tätä musiikiksi kutsumaansa kidutusmenetelmää. Kyllä minäkin olisin sukeltanut merten syliin, jos olisin tiennyt. Voi miksi, oi miksi en tehnyt sitä kun oli mahdollisuus?”

”Hyppää sitten mereen, merihirviö”, Turbomän raivosi ja heristi kiillotettua sorkkarautaansa. ”Lähde. Jätä meidät. Katsotaan, miten Lordi Paha siihen suhtautuu. Ehkä hän intoutuu steppaamaan ja lyömään tahtia laivan kylkiin, kunnes lillumme kaikki seuranasi keskellä merta.”

”Ei, eiii”, Joleus Caesar ulvoi ja raastoi Pauli the Puhdasta takista aivan kuin olisi yrittänyt väkivalloin riisua kammotuksen miehen yltä. ”Meidän on tehtävä jotain. Nyt heti.” Jossain kuului VVV:n hyväksyvä tuhahdus.

”Oletteko valmiita?” Turbomän huusi, kun he seisoivat Lordi Pahan hytin ovella. Melu oli järkyttävä. Oli kuin sata tuomittua sielua olisi rämisyttänyt epävireisiä luuttujaan samalla, kun itse suuria muinaisia luokseen kutsuva mielipuoli korahteli loitsujaan kielellä, jota ei ollut tarkoitettu yhdenkään kuolevaisen kuultavaksi.

Vastauksena Turbomänin kysymykseen VVV kaivoi esiin suuren kynsiviilansa ja mätkäytti sen ovesta läpi.

Näky oli kaikkea sitä, mitä kukaan ei olisi osannut odottaa. Lordi Paha istui keskellä lattiaa yöpuvussaan. Luuttu lepäsi hänen sylissään kuin lapsi isänsä hellässä otteessa. Silinteri vispaili lauhkeasti katonrajassa ja laskeutui isäntänsä päähän, kun vieraat rynnistivät sisälle. Hiljaisuus, joka oven hajottamisen jälkeen laskeutui, oli taivaallinen.

”VVV, mitä vikaa ovessani on, kun et voinut avata sitä perinteisin menetelmin?” Lordi Paha kysyi matalalla, paheksuvalla äänellä.

”Jaa, tuota…”

”Mitä vikaa teissä on, Lordi Paha, kun ette anna matkustajillenne hetken rauhaa?” Joleus Caesar kysyi keskeyttäen VVV:n pohdinnat oven oikeaoppisesta avaamisesta.

”Mitä? Vikaa? Minussako?”

”Niin, sinussa! Mitä on tämä möly, tämä tuomionpäivän alkusoitto?”

”Tuomionpäivän alkusoitto? Hmm. Tuosta minä pidän. Pidän siitä hyvin paljon. Kiitos, Joleus. Hienoa, että sinustakin on joskus apua”, Lordi Paha sanoi ja nousi ylös.

”Ööh, Lordi Paha”, Turbomän takelteli, ”Joleus Caesar, me kaikki oikeastaan, haluamme vain tietää, mitä on meneillään?”

”Niinpä tietenkin”, Lordi Paha tuhahti. ”Uteliaita, kuten arvata saattaa. Mitään ei pysty pitämään salassa, vaikka kuinka yrittäisi. Hmph. Hyvä on. Kuten ehkä olette jo arvanneet, olen säveltänyt uutta kappaletta. Siitä on tuleva Pahan valtakunnan kansallishymni. Tuomiopäivän alkusoitto, kuten Joleus sen nimesi.”

Turbomän ei ollut ainoa, jonka ilme ei aivan vastannut Lordi Pahan odotuksia.

”Mitä nyt? Onko nimi sittenkin hieman mauton? Ei, se on hyvä. Odottakaa vain, kun sävellykseni sen kokonaan. Tulette vihaamaan sitä, ettekä saa sitä pois mielestänne. Olen luonut korvamadon, joka saattaa kaikki aikaisemmat korvamadot ikuiseen häpeään!”

”Oletteks te ihan kunnossa, Lordimus?” Linjamäen Peruna töksäytti. ”Antakaa nyt anteeks, mutta te olette mölynnyt täällä siitä asti, kun lähdettiin Merelliseltä Mursulta. Me oltiin huolissamme, että jos se liittyy jotenkin vaikka Commander Pinkiin. Ajateltiin, että ehkä—”

”Että ehkä haluatte valmistautua paluuseenne”, VVV viimeisteli. ”Olemme pian perillä.”

”Älä sinä kerro minulle, mikä on järkevää!” Lordi Paha hymähti ja pyöritteli hajamielisesti hiussuortuvaa sormensa ympärille. ”Mutta olet oikeassa. Minun on tultava kannelle. Haluan olla näkemässä Tuomiovuoren tuhkapilvet ja armaat laavavirrat, jotka laskevat sihisten mereen. Koti, minä tulen!”

Meren pohjassa:

Commander Pink ei ollut eläessään ohjannut sukellusvenettä. Nappuloiden ja vipujen paljous oli saada hänet ekstaasiin ja oli työn ja tuskan takana olla kokeilematta niitä kaikkia. Automaattiohjaustoiminnon kytkeminen pois päältä oli vain pieni osoitus hänen onnistumisistaan. Opittuaan käyttämään kauko-ohjattavaa robottikoiraa, hän ei tahtonut lainkaan lopettaa.

Merellisen Mursun taistelut olivat täyttäneet saaren edustan rikkauksilla. Kymmenet merirosvolaivat makasivat pohjalla rungot aarteita pullollaan. Commander istui parhaillaan ohjain kädessä valtavan aarreröykkiön keskellä. Robottikoira oli noutanut hänelle yhtä jos toista kimaltavaa, pinkkiä ja kultaista hylkyjen keskeltä, eikä hän aikonut lopettaa ennen kuin aarreaitta oli viimeistä hilua myöten tyhjennetty.

Oiva palkkio kaikesta siitä, mitä jouduin kestämään tänne päästäkseni, Commander ajatteli ja hänen silmiinsä syttyi hullu kiilto, kun robottikoira kaivoi esille nyrkin kokoisen jalokiven. Kivi oli pinkki ja tuntui hehkuvan omaa valoaan, kun robottikoiran silmistä heijastuvat säteet osuivat sen hiottuun pintaan. Tuo minun on PAKKO saada.

Joleus Caesarin ääni kajahti kaiuttimista: ”Huomio! Varoitus. Happea jäljellä 15%. Nousu pintaan aloitetaan: 10, 9, 8, 7, 6, 5, 4…”

”EI!” Commander karjaisi. ”Ohita käsky! Ohita! Timantti, vain pieni hetki ja se on minun. Ei vielä!”

Sukellusveneen automaattiohjaus ei juuri kuunnellut Commanderin vastaväitteitä noustessaan mukavalta hiekkapediltään hylkyjen keskeltä. Commander sadatteli ja yritti vielä kerran ohjata robottikoiran nappaamaan timantin mukaansa. Kantama oli kuitenkin pidentynyt ja sekä koira että timantti jäivät pohjaan ja hautautuivat sukellusveneen nostattaman hiekka ja roskapilven alle.

Pahan valtakunnassa:

”Ah, tuhkaa ja tulikiveä!” Lordi Paha huokaisi ja hengitti syvään Tuomiovuoren sylkemää rikkipitoista ilmaa. ”Koti kullan kallis, eikö vain?”

”Kyllä, kullan kallis”, Turbomän toisti yskittyään hetken. Hän tunsi jo karhunkarvojen puskevan esiin ja kuuli Kätyrin nalkuttavan äänen tajuntansa takamailta. Ei kestäisi enää kauaa, ennen kuin itsepäinen nalle ottaisi vallan ja pakottaisi hänet pois tieltään.

”Kuulkaahan, armaat alamaiseni, kuuletteko tuon kitinän?” Lordi Paha kysyi tovin kuluttua.

”Sehän on vain ruosteisten kidutuskoneiden valitusta”, VVV totesi, kuin asia olisi päivän selvä.

”Aivan niin. Ja kuka, jos saan kysyä, on ryhtynyt käyttämään minun ruosteisia kidutuskoneitani poissa ollessani?

Lordi Paha ei jäänyt odottamaan vastausta. Hän nousi ilmaan silinteri villisti hyrräten ja kiisi kuin pyörremyrsky kohti valtakuntansa jyskyttävää ja kalisevaa ydintä. VVV kohautti olkapäitään ja Kätyri, joka viimein oli kukistanut Turbomänin vastarinnan, haisteli ilmaa keskittyneenä.

”Minä tunnen tämän löyhkän”, Kätyri sanoi naama nyrpistyneenä. ”Minä tiedän, kuka on koskenut Lordi Pahan leluihin. Minä tiedän, kuka on kaapannut vallan poissa ollessamme. MÄÄ OLEN OHJUS!"

”Kätyri, EI!” VVV karjaisi ja avasi psykedelialaukkunsa ammolleen. Kätyri ei ehtinyt peruuttaa muutostaan, tai vaihtaa suuntaansa, vaan sujahti suoraa päätä laukun uumeniin. VVV sulki laukkunsa ja istui sen päälle.

”Kuinka minä selitän tämän Lordi Pahalle?” hän pohti ääneen, raapi partaansa ja kuunteli Tuomionvuorelta kuuluvia jyrähdyksiä. ”Pitäisi ehkä lähteä keräämään uusia kynsiviiloja. Ne voivat tulla tarpeeseen. Hmm.”

Toisaalla:

Commander Pink oli tyytymätön. Sukellusvene oli toiminut oman päänsä mukaan. Hän oli kuvitellut poistaneensa Joleus Caesarin ja Pauli the Puhtaan asentamat jäljitys- ja itsetuhoasetukset, muttei ollut lainkaan ajatellut laitteeseen istutettuja turvallisuusohjelmia. Nyt hän oli kenties säästynyt epämiellyttävältä tukehtumiselta, mutta timantti ja hyödyllinen robottikoira olivat yhä meren mutaisessa pohjassa. Kestäisi aikaa löytää ne uudelleen, eikä Commander Pinkillä ollut aikaa hukattavaksi. Lordi Paha oli epäilemättä keksinyt jo suunnitelman hänen nappaamisekseen ja mukana olisivat todennäköisesti myös Joleus Caesar ja Pauli the Puhdas. Hänen oli kiiruhdettava L-27:ään ja turvattava vapautensa. Muutoin… Commander Pink värisi ajatellessaan rommitynnyriä, johon Lordi Paha hänet tunkisi.

”Polttoaine on loppu”, ohjelma ilmoitti, kun sukellusvene oli saanut haukattua happea kylliksi turvaamaan elinmahdollisuudet yhden ihmisiän ajaksi.

”Tämäkin vielä”, Commander mutisi ja etsi katseellaan varapolttoainetta. Joleus ja Pauli the Puhdas olivat täyttäneet pienet sisätilat Baileys-kanistereilla ja valmiskaakaolla, mutta yhtäkään polttoainekanisteria, akuista puhumattakaan, ei ollut näkösällä.

”Jos polttoaine on loppunut, siirtykää pakokapseliin”, ohjelma neuvoi, kun Commander teki kolmatta epätoivoista etsintäänsä.

Commander Pink loi kaipaavan silmäyksen sukellusveneen lattialla komeilevaan aarreröykkiöön. Kaikki ei millään mahtuisi mukaan, eikä hän uskonut voivansa kylmäverisesti valita itselleen vain muutamaa matkamuistoa. Jos minulla vain olisi se vaaleanpunainen jalokivi, muuta en tarvitsisi, hän huokaisi itsekseen ja jätti hyvästit rikkauksille.

Pahan valtakunnassa:

Tuomiovuori oli ollut tyyni jo pitkään. Se oli jyrähdellyt ja röyhtäillyt itsekseen ja käyttäytynyt, kuin ei oikein tietäisi oliko sen sopivaa purkautua ja haudata koko Pahan valtakuntaa laavavirtojensa alle. Lordi Paha oli usein toivonut hieman enemmän kaaosta, mutta toistaiseksi vuori oli kieltäytynyt tarjoamasta hänelle palveluksiaan kun niitä tarvittiin. Nyt tulivuori oli kuitenkin tehnyt päätöksensä, eikä Lordi Paha olisi voinut valita parempaa ajankohtaa, vaikka olisi osoittanut sitä kalenteristaan silmät ummessa ja pää pyörryksissä.

”Sinä et voi olla täällä”, A. Von Dracula pihisi epäuskoisesti, kun Lordi Pahan luiset sormet kiertyivät hänen kaulansa ympärille. ”Sinä olet *köh* kuollut.”

”Olen varsin elossa”, Lordi Paha korjasi ja paineli kynsillään A. Von Draculan niskahartialihaksia. Ne olivat oikein kauniisti jumissa ja niiden käsittely sai A. Von Draculan irvistämään kivusta.

”Olen vallannut uuden alueen ja nyt olen palannut. Meistä kahdesta sinä olet se, jonka ei kuuluisi olla täällä.”

”Lopeta. Lopetalopetalopeta”, A.Von Dracula huusi, kun Lordi Paha kovensi otettaan.

”En lopeta. Paluumatkani oli uuvuttava ja jokseenkin melankolinen. Tällainen niskojen käsittely on juuri sitä, mitä olen kaivannut.”

”Yo. Hei, Paha. Pitkästä aikaa”, kuului ärsyttävä, sanoja venyttelevä ääni Lordi Pahan selän takaa. Sitten jotain iskeytyi hänen takaraivoonsa sellaisella voimalla, että silinteri säikähti ja lennähti pois hänen päästään.

Toisaalla:

Pakokapselissa näkyi Pauli the Puhtaan kädenjälki. Se oli vuorattu kanariankeltaisella nahalla ja siellä oli vain yksi nappi. Se oli musta ja pyöreä, vailla minkäänlaisia viitteitä siitä, mitä siihen koskeva aiheuttaisi itselleen tai ympäristölleen. Commander Pink istui kapselissa, polvet sylissään ja painoi nappia.

Pahan valtakunnassa (viimeisen kerran):

Lordi Paha istui rommitynnyrin pohjalla, polvet sylissään. Hänen päätään jomotti mukavasti ja hän kuuli James Jonesin ja A. Von Draculan keskustelevan tynnyrin ulkopuolella.

”Siitä pitää päästä eroon, tajuuks? Mä en taho kohdata sitä nappisilmää, sitä nallekarhua, mikä hiton Kätyri se nyt on, no sitä niin. Siitä ei hyvä seuraa.”

”Kukaan ei ole nähnyt Kätyristä vilaustakaan”, A. Von Dracula sanoi rauhallisesti. ”Orjuuttamamme Osca Wildet ovat partioineet ahkerasti ja ilmoittivat, että Lordi Paha saapui yksin. Hänen alaisensa ovat viimein tajunneet, mikä on heille parasta, ja hyljänneet hänet.” Viimeinen lause lausuttiin kovalla äänellä niin, ettei Lordi Paha voinut olla kuulematta jokaista tavua.

”No, silti. Heitetään toi tynnyri mereen. Upotetaan se sinne, mistä se tulikin.”

”Hyvä idea. Hmm. Oikein hyvä idea”, A. Von Dracula kehui.

Lordi Paha tunsi, kuinka tynnyri kaadettiin kyljelleen. Häntä rullattiin eteenpäin, ei mikään miellyttävä kokemus, alas portaita, alas Tuomiovuoren rinnettä. Sitten kyyti pysähtyi.

”Sanohan, Lordi Paha”, A. Von Dracula kysyi tynnyrin ulkopuolelta, ”Onko tynnyrisi tarpeeksi ahdas?”

Lordi Paha tuhahti. ”Millainen diktaattori sinusta tulee, jos et osaa edes vankejasi asetella sopivan kokoisiin tynnyreihin. Varpaani heiluvat sietämättömästi.”

A. Von Dracula ei enää vastannut, vaan työnsi tynnyrin Lordi Pahoineen mereen niin, että loiskahti. Lordi Paha hymyili ja ryhtyi hyräilemään Tuomiopäivän alkusoittoa. Pian säveltä täydentämään liittyivät myös järähdykset ja pamaukset, kun Tuomiovuori aloitti purkautumisensa.

Toisaalla (viimeinen kerta):

Pakokapselia ei voinut ohjata. Se heittelehti merivirroissa kuin korkki, paitsi että toisin kuin korkit, kapseli pysytteli sitkeästi pinnan alapuolella. Commander Pink halasi polviaan ja pohti, josko joku ystävällismielinen merivirta heittäisi hänet L-27:n rannalle.

Toive, tai ainakin osa siitä, toteutui nopeammin kuin mihin Commander oli valmistautunut. Kapseli räsähti vasten kallionseinämää ja vesi tulvi sisään. Tähänhän alkaa jo tottua, Commander ajatteli väsyneesti. Jospa minä vain odotan ja katson mitä tapahtuu.

Kapseli upposi.

Pinkit lonkerot kietoutuivat Commander Pinkin ranteiden ympärille ja vetivät hänet ulos. Sykähdyksittäin, he nousivat pintaa kohti. Commander Pink ja Oktofranzi, jälleen yhdessä.

Voiko tuo olla se, mitä kuvittelen sen olevan, Commander Pink ajatteli sumuisesti katsoessaan kohti valoa, joka loisti hänen silmiensä edessä. Oktofranzin lonkeroissa, hänen käsiensä ulottuvilla, kiilsi pinkki jalokivi.

Jälkinäytös:

Lordi Paha pisti päänsä esiin tynnyristään. Näkymä oli kauneinta, mitä hän oli eläessään nähnyt. Tuomiovuorta halkovat laavavirrat hehkuivat oransseina ja puoli vuorta oli räjähtänyt taivaan tuuliin. Tuhkaa satoi ja se peitti alleen vanhan valtakunnan.

Tämä on aikalailla sitä, mitä Pahan valtakunta kaipasikin, Lordi Paha ajatteli ryhtyessään kauhomaan itseään lähemmäs rantaa. Uusi aika on koittanut. Kauan eläköön Lordi Paha.

Toisaalla, ei niin kovin kaukana Lordi Pahan tynnyristä, erään tietyn pakokapselin kanariankeltaiset sisukset iskeytyivät aaltojen mukana Pahan valtakunnan rantaan.

THE END (?)

Jos saan aikaa, se varmasti valmistuu...

Luku 7.

Pauli the Puhtaan kohtaaminen ei suinkaan ollut VVV:n elämän kohokohta. Tai oikeastaan, siinä missä hänen tappeluhistoriansa saattoi hyvinkin kulminoitua yhteenottoon kanariankeltaiseen nahkatakkiin sonnustautuneen terminaattorin kanssa, VVV itse piti välikohtausta yhtenä niistä monista, jotka Kohtalo olisi suosiolla saanut jättää välistä suurta suunnitelmaansa laatiessaan. Kohtalon suunnitelmiin ei kuitenkaan ollut puuttuminen, joten VVV päätti jättää tyytymättömyyttä tihkuvat olankohautukset ja teatraaliset huokaukset välistä ja hypätä suoraan siihen osaan, jossa hänen berserkki puolensa sai vallan ja tuhat kynsiviilaa olivat kirjaimellisesti tuhat viiltävää ja karkeapintaista, kynsien hiomiseen tarkoitettua massatuhoasetta, joiden terävät päät osoittivat Pauli the Puhtaan elintärkeisiin elimiin.

”Jiihaaa!!!” Turbomän kiljui ja liukui polvillaan baaritiskiä pitkin kuin suoraan raksalta keikkalavalle rynnännyt rokkitähti ikään. Sorkkarauta vasemmassa kädessään ja tyhjä olutpullo oikeassa kädessään hän heittäytyi alas fanilaumansa sekaan. Siinä, missä kenet tahansa oikea rokkitähti olisi otettu vastaan käsien ja korvia vihlovan kiljunnan saattelemana, Turbomän sai osakseen vain jälkimmäistä. Ne, jotka yhä kykenivät liikkumaan, liikkuivat ilmiömäisellä nopeudelta pois heitä mielipuolisesti lähestyvän jättiläisrotan edestä.

”Hippasille, piilosille, hei hei hah hah haa!” Turbomän lauloi kurkkuäänellään ja viskasi olutpullolla päähän pakenijaa, joka oli juuri saavuttanut Merellisen Mursun sisäänkäynnin.

”Hippa! Ota kiinni jos saat!”

Sekasorron keskellä kukaan ei huomannut Joleus Caesaria, joka ryömi hitaasti mutta päättäväisesti kohti ovea. Tappelu oli edennyt erinomaisesti ja meno oli kuin hänen märimmistä unistaan. Enää oli vain päästävä ulos kapakasta ja hän voisi nauttia spektaakkelista turvallisen välimatkan päässä.

Juuri, kun Joleus oli saavuttanut Merellisen Mursun vinksahtaneen pääoven ja ojensi kättään kohti ovenkahvaa, viisi kynsiviilaa iskeytyi ovenkarmiin sellaisella voimalla, että mädäntynyt puu pirstoutui Joleuksen käden viereltä. Joleus loikkasi puolimetriä taemmas, kompastui ruumiiseen ja päästi epämiehekkäimmän kiljaisun, joka maailmassa oli kuunaan kuultu. Samaan aikaan Merellisen Mursun ovi kiskaistiin saranoiltaan ja päivänvalo työntyi savuiseen hämärään mukanaan epäilyttävästi Lordi Pahaa muistuttava olento.

”Hei vaan ja—” Lordi Pahan lause katkesi, kun Turbomän rysähti päin seinää kiljuen kuin syötävä ja yrittäen irrottaa känsäiset nakkisormensa pienen mutta sitkeän baarimikon purukalustosta. Hetkeä myöhemmin kynsiviilat viuhuivat ilmassa ja osuivat baarimikon takaraivoon. Turbomän ravisteli raadon irti sormistaan ja meno jatkui käsittämättömänä teurastuksena, jossa kaikeksi onneksi ei enää ollut kovinkaan monta elävää osanottajaa.

Lordi Paha nyrpisti nenäänsä ja irvisti. Tämä ei suinkaan ollut hänen odottamansa vastaanotto. Ei sillä, että hän olisi ollut tilanteeseen tyytymätön. Merellinen Mursuhan oli täydellisen kaaoksen vallassa, eikä kukaan vahtinut rommitynnyreitä, jotka seisoivat yhä koskemattomina baaritiskin takana. Enää piti vain päästä kyseisen tiskin toiselle puolelle, mikä oli helpommin sanottu kuin tehty.

”Tule, Commander”, Lordi Paha hihkaisi ja kiskaisi Commander Pinkin vierelleen. Commanderin kädet oli sidottu, ei siksi että L-27:n diktaattori olisi yrittänyt paeta, vaan siksi, että Lordi Pahalle yksinkertaisinta oli liikutella kollegaansa kiskomalla köydenpäästä.

”Katso tätä ihanaa kaaosta!” Lordi Paha hehkutti ja heilutteli käsiään kuin olisi lähdössä lentoon. ”Minun alaiseni! Tämän näkeminen ihan herkistää. Kaikki on minun. Pahan valtakunta on jälleen voittanut, vallannut ja ryöstänyt itselleen jotain, mikä tullaan merkitsemään karttoihin minun hallintoni alle.”

”Kun tämä on ohi, hallitsemiseen ei paljoa taitoa vaadita”, Commander mutisi ja nyki käsiään kokeilevasti. Köydet eivät olleet erityisen tiukalla ja jos Lordi Paha vain keskittyisi ihailemaan kuinka hänen alaisensa pistivät tuoreeltaan vallatun kapakan maan tasalle, hänen kenties onnistuisi saada kätensä vapaiksi.

”Oliko tuon tarkoitus olla jonkin sortin loukkaus?” Lordi Paha kysyi. ”Sinun todella pitäisi oppia kohtelemaan muita diktaattoreita heidän ansaitsemallaan tavalla. Meidän täytyy keskustella asiasta pitkästi ja syvällisesti heti, kun sinä ja varpaasi olette päässeet muuttamaan uuteen kotiinne. Alahan tulla, Pinkki. Saat valita tynnyrisi itse, aivan kuten lupasin.”

”Tulla mihin? Tuonneko?” Commander puuskahti, eikä tällä kertaa yrittänyt peittää äänensävystään mitään. ”Saat kyllä mennä kuolemaan ihan itseksesi. Minä en aio uhrata henkeäni yhden haisevan rommitynnyrin vuoksi.”

”Ei, ei, ja vielä kerran ei. Sinä tulet mukaani. Takaan, että yksikään vääntynyt hiussuortuvasi ei kärsi niin kauan, kuin minulla on luuttuni. Olisi ennenkuulumaton tragedia, mikäli onnistuisit uhraamaan henkesi rommitynnyrin takia. En kerta kaikkiaan kestäisi seurata sitä vierestä.”

Commander Pinkin leuka oli kenties mennyt sijoiltaan hänen puheenvuoronsa aikana. Niin ei ollut koskaan ennen tapahtunut ja oli oudolla tavalla kiehtovaa seurata, kuinka Commander toljotti suu raollaan vuoroin kapakkaa ja vuoroin häntä itseään. Aivan kuin heidän välillään olisi jonkinlainen yhteys. Ennenkuulumatonta. Tästäkin pitää keskustella pitkästi ja syvällisesti heti, kun pääsemme takaisin Tuomiovuorelle, Lordi Paha päätti ja käänsi sitten huomionsa Merellisen Mursun tapahtumiin.

VVV oli saanut ajettua vastustajansa, sen kanariankeltaiseen takkiin sonnustautuneen ilmestyksen, nurkkaan. Heidän ympärillään oli lukematon määrä vääntyneitä ja savuavia kynsiviiloja. VVV puristi toisella kädellään psykedelialaukkuaan rintaansa vasten ja suoritti toisella kädellään raivokkaita kaivamisliikkeitä laukun sisällä. Lordi Pahan niskavillat pyrkivät kumoamaan öljyn lähmäävän vaikutuksen ja nousemaan ylös. Ei, ei tuohon suuntaan, hän päätti ja kääntyi katsomaan, millaisessa tilanteessa hänen hikitahraiseen verkkopaitaan ahtautunut Rattus Turbomänuksensa parhaillaan oli.

Kasa, jonka päällä Turbomän seisoi, koostui vihollisten mukiloiduista ruhoista. Jäljellä oli enää kourallinen sitkeitä ja itsetuhoisia yrittäjiä, jotka yrittivät kiskoa Turbomäniä alas lihavuoreltaan ilman, että päätyivät itse sitä kasvattamaan.

”Turbomän!” Lordi Paha karjaisi niin, että kaikki liike Merellisen Mursun sisällä pysähtyi. Jopa ulkona pauhaava meri järkyttyi hiljaiseksi, kun Lordi Paha marssi Commander Pink perässään kasan luokse.

”Onko tämä sinun käsityksesi loistokkaasta valtauksesta? Ryhtyä nyt leikkimään vihollistemme kanssa!”

”A-a-aa-ll—Llordi Paha? Aah-a-aivan. Tarkoitan, ei”, Turbomän sönkötti ja liukui alas kasansa päältä. Sillä sekunnilla hänen kimpussaan oli kolme raivoisasti henkensä puolesta taistelevaa juoppoa, jotka kaatoivat Turbomänin alleen ja ryhtyivät mukiloimaan tätä parhaansa mukaan. Lordi Paha huokaisi. Miksi kaikki piti aina tehdä itse?

”Älä huoli, Commander, saat kyllä tynnyrisi”, Lordi Paha sanoi ja sitoi pitelemänsä köydenpään kiinni pöydänjalkaan. Sitten hän heilautti luuttuaan laajassa kaaressa ja pamautti sen päin Turbomänin päällä könyävän miehen päätä. Kumahdus ja risahdus, hampaiden kirskahdus. Lordi Paha mäiskäytti luuttunsa vielä toistamiseen ja nujakoitsija lyyhistyi lattialle.

Sillä välin Commander Pink ei ollut jäänyt toimettomaksi. Hän nitkutti kätensä irti ja hieroi kivistäviä ranteitaan. Lordi Paha runnoi yhä luuttuaan uhrinsa takaraivoon ja Turbomän puski itseään karjahdellen ylös vihollistensa alta. Kukaan ei estellyt Commanderia hänen lähtiessään kohti Merellisen Mursun ovea. Tie vapauteen tuoksui mereltä ja suolalta. VIIMEINKIN! Commander riemuitsi mielessään.

”Sinä!” Yksi ruumiista nykäisi Commander Pinkin lahjetta.

”Sinä?” Commander Pink älähti oudon kimakalla äänellä ja kiskaisi itsensä irti Joleus Caesarin otteesta.

”Mitä sinä täällä teet?” Joleus kysyi noustessaan seisomaan.

”Ei ole aikaa”, Commander supatti vastaukseksi ja harppoi ruumiiden ylitse kohti oviaukkoa.

Koskaan ikinä ei viileän kostea, aavistuksen kalalta ja upotettujen laivojen jäljiltä ilmassa häilyvältä savulta tuoksuva tuuli ollut tuoksunut yhtä hyvältä. Commander Pink veti ilmaa keuhkoihinsa ja huuhtoi Merellisen Mursun savut sisuksistaan. Joleus Caesarille vaikutus ei ollut aivan yhtä nautinnollinen, sillä hänen ensihenkäyksensä puhtoista ilmaa aiheutti massiivisen yskänpuuskan ja ajoi Joleuksen tyhjentämään sisuksensa Merellisen Mursun kynnykselle.

Kuinka minä pääsen pois? Oli kysymys, jota Commander Pink huomasi pohtivansa katsoessaan aavalle ulapalle. Linjamäen Peruna oli upottanut kaikki alukset Pahan valtakunnan lippulaivaa lukuun ottamatta ja kyseinen paatti keinui turvallisen, ja ikävä kyllä saavuttamattoman, välimatkan päässä Merellisen Mursun kivisistä rannoista.

”Täytyy sanoa, että Lordi Paha osaa kyllä olla perusteellinen niin halutessaan”, Joleus kähisi. ”Olipa onni, että Pauli the Puhdas vaati päästä kokeilemaan uutta sukellusvenettään.”

”Teillä on sukellusvene?”

”Tuliterä sellainen”, Joleus myönsi ja katseli haikeasti aaltoihin. ”Ikävä vain, että avaimet ovat Pauli the Puhtaalla.”

”Avaimet? Mitä? Millaiseen sukellusveneeseen tarvitaan avaimet?” Commander Pink kysyi epäuskoisena. ”Missä se sukellusvene edes on? Kuinka sinne pääsee? Joleus, ala selittää.”

Joleus Caesar kohautti olkiaan. ”Asia on niin kuin se on. Pauli the Puhtaalla on avaimet ja paikannin, joka kertoo sukellusveneemme sijainnin. Suunnittelin tämän ihan itse.”

”Sinä? Sinä…” Commander Pink huokaisi. Miksi hän olikaan odottanut apua Joleus Caesarilta?

”Älä panikoi”, Joleus Caesar sanoi rennosti. ”Minulla on varapaikannin ja sukellusveneessä on vara-avaimet. Ne pitää vain käydä sukeltamassa ylös. Sano kun olet valmis”, Joleus sanoi ja kaivoi takataskustaan pienen puhelimen näköisen laitteen.

”Valmis mih--, ei. EI. Sinä saat sukeltaa sukellusveneesi luokse ihan itse”, Commander puuskahti. ”Ei uimista, ei sukeltamista, ei vettä enää minulle ikinä. Piste.”

Samalla hetkellä Merellisestä Mursusta kuului riipaiseva huuto. Lordi Pahan ääni kaikui ja kylmäsi Commander Pinkin luita ja ytimiä myöten. Hänen pelastumisensa, hänen elämänsä, saattoi hyvinkin olla sekunneista kiinni.

”Anteeksi, palautan tämän myöhemmin”, Commander Pink sanoi kiireesti ja nappasi paikantimen Joleus Caesarin käsistä. Sitten, ennen kuin Joleus ehti reagoida, Commander Pink juoksi mereen ja katosi tyrskyihin.

Lordi Paha ehti Merellisen Mursun ovelle juuri parahiksi nähdäkseen, kuinka Commander Pink katosi veden alle. Hämmentynyt Joleus Caesar seisoi aloillaan ja tuijotti käsiään.

”TURBOMÄN! VVV!” Lordi Paha rääkyi. ”TAPPELU SEIS! COMMANDER PINK ON PAENNUT!”

Turbomän kuuli Lordi Pahan raivoa, turhautumista ja jotain määrittelemätöntä tunnetta tihkuvan karjaisun. VVV oli myös pysähtynyt kuuntelemaan diktaattorinsa epäonnistumisen ääntä. Puoliksi hakattu, puoliksi taisteluvalmis Pauli the Puhdas käytti tilaisuutensa hyväkseen ja pakeni VVV:n kynsiviilojen keskeltä.

”Kuinka tämä on mahdollista?” Lordi Paha kysyi ääneen, osoittaen sanansa ei-kenellekään. ”Commander Pink. En olisi synkimmissäkään unissani uskonut tämän tapahtuvan.”

”Minkä et kuvitellut tapahtuvan?” Turbomän kysyi raahautuessaan Lordi Pahan luokse. Hänen hikinen verkkopaitansa oli paikoittain verinen ja hänen koko olemuksensa huokui tarvetta istua alas lasilliselle ja hengähtää hetki.

”Lähdemme takaisin Sadistille”, Lordi Paha ilmoitti. Hänen silinterinsä aloitti vispaavan liikehdintänsä ja pian Pahan valtakunnan diktaattori jo kieppui kohti laivaansa.

”Luuletko, oliko Lordimus jotenkin erilainen kuin normaalisti?” Turbomän kysyi VVV:ltä, kun tämä saapui ulos valtavaan kynsiviilaan nojaten.

”Millä tavalla Lordi Paha voisi olla erilainen?” VVV kysyi. Psykedelialaukku roikkui hänen olaltaan rähjäisenä ja nuutuneena. VVV itse ei näyttänyt erityisen väsyneeltä, parranhaivenet vain sojottivat hassusti ympäriinsä.

”En minä tiedä. Tai siis, ihan kuin hän olisi ollut surullinen”, Turbomän sanoi ja maisteli sanaa suussaan aivan kuin se olisi ollut eksoottinen ja kenties aavistuksen pahanmakuinen ruokalaji.

Kynsiviila kolahti Turbomänin takaraivoon.

”Mistä hyvästä tuo oli?” Turbomän kysyi tuohtuneena.

”Mikään ei paranna aivotärähdystä paremmin, kuin toinen tälli päähän”, VVV sanoi muina miehinä. ”Voit kiittää minua kunhan tokenet. En olisi uskonut, että parin juopuneen merirosvon hakkaaminen olisi ollut sinulle liikaa, mutta ilmeisesti jopa minä kykenen erehtymään. Onpa outo tuntemus.”

”Liikaa? Sinä yritit saada hoideltua yhden ainoan juipin, etkä onnistunut siinäkään”, Turbomän äyskähti ja huomasi sitten, kuinka heidän laivansa lipui jo kauempana, keula kohti Pahan valtakuntaa.