Luku 8.

Commander Pink. Tämä olla lahjus. En jaksanut odottaa, että kuolet. Pitänee keksiä jokin muu puheenaihe, kun seison hautatynnyrisi vieressä. Puhun vaikka Transformersseista tai jostain muusta oudosta, koska nyt on tullut aika Pahan valtakunnan Blingraattien seilata takaisin kotisatamaan. Tai jotain.

Luku 8.

Pahan valtakuntaan palaaminen ei koskaan ollut tuntunut yhtä merkityksettömältä. Merellisen Mursun valtaus oli jättänyt kaikki pohtimaan, mikä oli mennyt pieleen ja saanut aikaan nykyisen, lähes sietämättömältä tuntuvan tilanteen. Turbomän vaikutti kärsivän taistelun jälkeisestä masennuksesta. VVV oli kuluttanut loppuun suurimman osan kynsiviilavarastoistaan, eikä kulunut hetkeä, jolloin Vanhan Viisaan Velhon tyytymätön puhahtelu ja tuhahtelu ei olisi täyttänyt ilmaa. Asiaa ei auttanut, että Joleus Caesar ja Pauli the Puhdas matkustivat heidän kanssaan, sillä Commander Pink oli röyhkeästi varastanut heidän sukellusveneensä paetessaan Merellisen Mursun saarelta. Vain Linjamäen Peruna vaikutti tyytyväiseltä, tosin mielentila oli häilyväistä sorttia.

Eniten kotiinpaluu vaikutti Lordi Pahaan. Kukaan ei ollut nähnyt diktaattoria sen jälkeen, kun tämä oli silinteri vispaten lentänyt takaisin Sadistille. Olisi hyvin voinut kuvitella, ettei Lordi Paha edes matkustanut alamaistensa kanssa, mutta kukaan ei voinut kieltää diktaattorin hytistä kuuluvaa surumielistä, aavistuksen irrottelevaa hevimusiikkia, joka rääkkäsi niin luuttua kuin kuulijoiden korvia. Commander Pinkin pako oli vaikuttanut diktaattoriin jollain tavalla, eikä edes VVV voinut enää kieltää tosiasioita. Hänen ja muiden kanssamatkustajien mitta oli täyttynyt piripintaan jo aikaa sitten, mutta kukaan ei vielä toistaiseksi ollut uskaltanut rynnäköidä Lordi Pahan yksinäiseen diktaattoriluolaan muuttamaan asioita.

”Minä en kestä enää!” Linjamäen Peruna puoliksi huusi ja puoliksi itki, kun Sadistin uumenista kaikui jälleen yksi raivokas luuttusoolo ja heti perään kurkkulaulannalta kuulostavaa ääntelyä, jossa kuuluivat sanat: Digimol, gladiaattori, rommitynnyri ja suklaakeksi. Mölyä oli kestänyt koko aamun, eikä Peruna ollut mielipiteensä kanssa yksin.

”Tee sitten jotain, äläkä valita”, Turbomän ärähti ja painoi korviaan päätä vasten aivan kuin kykenisi suojaamaan herkkiä kuuloelimiään moisella heikolla yrityksellä.

”Tee jotain? Tee jotain!” Linjamäen Peruna kirkui. ”Tee itse jotain, senkin ylikasvanut tuhoeläin! Sinähän se suuri taistelija olet. Oikea sorkkarautasankari! Viemäreiden kauhu. Mitä sinä olet tehnyt, paitsi kiillottanut tuota vääntynyttä raudanpalasta ja ollut hyödytön?” Linjamäen Peruna veti kuuluvasti henkeä. ”Olen saanut tarpeekseni! En lainkaan ihmettele, että Commander Pink lähti. Hänen täytyi tietää, että Lordimus suunnitteli kokeilevansa meihin paluumatkalla tätä musiikiksi kutsumaansa kidutusmenetelmää. Kyllä minäkin olisin sukeltanut merten syliin, jos olisin tiennyt. Voi miksi, oi miksi en tehnyt sitä kun oli mahdollisuus?”

”Hyppää sitten mereen, merihirviö”, Turbomän raivosi ja heristi kiillotettua sorkkarautaansa. ”Lähde. Jätä meidät. Katsotaan, miten Lordi Paha siihen suhtautuu. Ehkä hän intoutuu steppaamaan ja lyömään tahtia laivan kylkiin, kunnes lillumme kaikki seuranasi keskellä merta.”

”Ei, eiii”, Joleus Caesar ulvoi ja raastoi Pauli the Puhdasta takista aivan kuin olisi yrittänyt väkivalloin riisua kammotuksen miehen yltä. ”Meidän on tehtävä jotain. Nyt heti.” Jossain kuului VVV:n hyväksyvä tuhahdus.

”Oletteko valmiita?” Turbomän huusi, kun he seisoivat Lordi Pahan hytin ovella. Melu oli järkyttävä. Oli kuin sata tuomittua sielua olisi rämisyttänyt epävireisiä luuttujaan samalla, kun itse suuria muinaisia luokseen kutsuva mielipuoli korahteli loitsujaan kielellä, jota ei ollut tarkoitettu yhdenkään kuolevaisen kuultavaksi.

Vastauksena Turbomänin kysymykseen VVV kaivoi esiin suuren kynsiviilansa ja mätkäytti sen ovesta läpi.

Näky oli kaikkea sitä, mitä kukaan ei olisi osannut odottaa. Lordi Paha istui keskellä lattiaa yöpuvussaan. Luuttu lepäsi hänen sylissään kuin lapsi isänsä hellässä otteessa. Silinteri vispaili lauhkeasti katonrajassa ja laskeutui isäntänsä päähän, kun vieraat rynnistivät sisälle. Hiljaisuus, joka oven hajottamisen jälkeen laskeutui, oli taivaallinen.

”VVV, mitä vikaa ovessani on, kun et voinut avata sitä perinteisin menetelmin?” Lordi Paha kysyi matalalla, paheksuvalla äänellä.

”Jaa, tuota…”

”Mitä vikaa teissä on, Lordi Paha, kun ette anna matkustajillenne hetken rauhaa?” Joleus Caesar kysyi keskeyttäen VVV:n pohdinnat oven oikeaoppisesta avaamisesta.

”Mitä? Vikaa? Minussako?”

”Niin, sinussa! Mitä on tämä möly, tämä tuomionpäivän alkusoitto?”

”Tuomionpäivän alkusoitto? Hmm. Tuosta minä pidän. Pidän siitä hyvin paljon. Kiitos, Joleus. Hienoa, että sinustakin on joskus apua”, Lordi Paha sanoi ja nousi ylös.

”Ööh, Lordi Paha”, Turbomän takelteli, ”Joleus Caesar, me kaikki oikeastaan, haluamme vain tietää, mitä on meneillään?”

”Niinpä tietenkin”, Lordi Paha tuhahti. ”Uteliaita, kuten arvata saattaa. Mitään ei pysty pitämään salassa, vaikka kuinka yrittäisi. Hmph. Hyvä on. Kuten ehkä olette jo arvanneet, olen säveltänyt uutta kappaletta. Siitä on tuleva Pahan valtakunnan kansallishymni. Tuomiopäivän alkusoitto, kuten Joleus sen nimesi.”

Turbomän ei ollut ainoa, jonka ilme ei aivan vastannut Lordi Pahan odotuksia.

”Mitä nyt? Onko nimi sittenkin hieman mauton? Ei, se on hyvä. Odottakaa vain, kun sävellykseni sen kokonaan. Tulette vihaamaan sitä, ettekä saa sitä pois mielestänne. Olen luonut korvamadon, joka saattaa kaikki aikaisemmat korvamadot ikuiseen häpeään!”

”Oletteks te ihan kunnossa, Lordimus?” Linjamäen Peruna töksäytti. ”Antakaa nyt anteeks, mutta te olette mölynnyt täällä siitä asti, kun lähdettiin Merelliseltä Mursulta. Me oltiin huolissamme, että jos se liittyy jotenkin vaikka Commander Pinkiin. Ajateltiin, että ehkä—”

”Että ehkä haluatte valmistautua paluuseenne”, VVV viimeisteli. ”Olemme pian perillä.”

”Älä sinä kerro minulle, mikä on järkevää!” Lordi Paha hymähti ja pyöritteli hajamielisesti hiussuortuvaa sormensa ympärille. ”Mutta olet oikeassa. Minun on tultava kannelle. Haluan olla näkemässä Tuomiovuoren tuhkapilvet ja armaat laavavirrat, jotka laskevat sihisten mereen. Koti, minä tulen!”

Meren pohjassa:

Commander Pink ei ollut eläessään ohjannut sukellusvenettä. Nappuloiden ja vipujen paljous oli saada hänet ekstaasiin ja oli työn ja tuskan takana olla kokeilematta niitä kaikkia. Automaattiohjaustoiminnon kytkeminen pois päältä oli vain pieni osoitus hänen onnistumisistaan. Opittuaan käyttämään kauko-ohjattavaa robottikoiraa, hän ei tahtonut lainkaan lopettaa.

Merellisen Mursun taistelut olivat täyttäneet saaren edustan rikkauksilla. Kymmenet merirosvolaivat makasivat pohjalla rungot aarteita pullollaan. Commander istui parhaillaan ohjain kädessä valtavan aarreröykkiön keskellä. Robottikoira oli noutanut hänelle yhtä jos toista kimaltavaa, pinkkiä ja kultaista hylkyjen keskeltä, eikä hän aikonut lopettaa ennen kuin aarreaitta oli viimeistä hilua myöten tyhjennetty.

Oiva palkkio kaikesta siitä, mitä jouduin kestämään tänne päästäkseni, Commander ajatteli ja hänen silmiinsä syttyi hullu kiilto, kun robottikoira kaivoi esille nyrkin kokoisen jalokiven. Kivi oli pinkki ja tuntui hehkuvan omaa valoaan, kun robottikoiran silmistä heijastuvat säteet osuivat sen hiottuun pintaan. Tuo minun on PAKKO saada.

Joleus Caesarin ääni kajahti kaiuttimista: ”Huomio! Varoitus. Happea jäljellä 15%. Nousu pintaan aloitetaan: 10, 9, 8, 7, 6, 5, 4…”

”EI!” Commander karjaisi. ”Ohita käsky! Ohita! Timantti, vain pieni hetki ja se on minun. Ei vielä!”

Sukellusveneen automaattiohjaus ei juuri kuunnellut Commanderin vastaväitteitä noustessaan mukavalta hiekkapediltään hylkyjen keskeltä. Commander sadatteli ja yritti vielä kerran ohjata robottikoiran nappaamaan timantin mukaansa. Kantama oli kuitenkin pidentynyt ja sekä koira että timantti jäivät pohjaan ja hautautuivat sukellusveneen nostattaman hiekka ja roskapilven alle.

Pahan valtakunnassa:

”Ah, tuhkaa ja tulikiveä!” Lordi Paha huokaisi ja hengitti syvään Tuomiovuoren sylkemää rikkipitoista ilmaa. ”Koti kullan kallis, eikö vain?”

”Kyllä, kullan kallis”, Turbomän toisti yskittyään hetken. Hän tunsi jo karhunkarvojen puskevan esiin ja kuuli Kätyrin nalkuttavan äänen tajuntansa takamailta. Ei kestäisi enää kauaa, ennen kuin itsepäinen nalle ottaisi vallan ja pakottaisi hänet pois tieltään.

”Kuulkaahan, armaat alamaiseni, kuuletteko tuon kitinän?” Lordi Paha kysyi tovin kuluttua.

”Sehän on vain ruosteisten kidutuskoneiden valitusta”, VVV totesi, kuin asia olisi päivän selvä.

”Aivan niin. Ja kuka, jos saan kysyä, on ryhtynyt käyttämään minun ruosteisia kidutuskoneitani poissa ollessani?

Lordi Paha ei jäänyt odottamaan vastausta. Hän nousi ilmaan silinteri villisti hyrräten ja kiisi kuin pyörremyrsky kohti valtakuntansa jyskyttävää ja kalisevaa ydintä. VVV kohautti olkapäitään ja Kätyri, joka viimein oli kukistanut Turbomänin vastarinnan, haisteli ilmaa keskittyneenä.

”Minä tunnen tämän löyhkän”, Kätyri sanoi naama nyrpistyneenä. ”Minä tiedän, kuka on koskenut Lordi Pahan leluihin. Minä tiedän, kuka on kaapannut vallan poissa ollessamme. MÄÄ OLEN OHJUS!"

”Kätyri, EI!” VVV karjaisi ja avasi psykedelialaukkunsa ammolleen. Kätyri ei ehtinyt peruuttaa muutostaan, tai vaihtaa suuntaansa, vaan sujahti suoraa päätä laukun uumeniin. VVV sulki laukkunsa ja istui sen päälle.

”Kuinka minä selitän tämän Lordi Pahalle?” hän pohti ääneen, raapi partaansa ja kuunteli Tuomionvuorelta kuuluvia jyrähdyksiä. ”Pitäisi ehkä lähteä keräämään uusia kynsiviiloja. Ne voivat tulla tarpeeseen. Hmm.”

Toisaalla:

Commander Pink oli tyytymätön. Sukellusvene oli toiminut oman päänsä mukaan. Hän oli kuvitellut poistaneensa Joleus Caesarin ja Pauli the Puhtaan asentamat jäljitys- ja itsetuhoasetukset, muttei ollut lainkaan ajatellut laitteeseen istutettuja turvallisuusohjelmia. Nyt hän oli kenties säästynyt epämiellyttävältä tukehtumiselta, mutta timantti ja hyödyllinen robottikoira olivat yhä meren mutaisessa pohjassa. Kestäisi aikaa löytää ne uudelleen, eikä Commander Pinkillä ollut aikaa hukattavaksi. Lordi Paha oli epäilemättä keksinyt jo suunnitelman hänen nappaamisekseen ja mukana olisivat todennäköisesti myös Joleus Caesar ja Pauli the Puhdas. Hänen oli kiiruhdettava L-27:ään ja turvattava vapautensa. Muutoin… Commander Pink värisi ajatellessaan rommitynnyriä, johon Lordi Paha hänet tunkisi.

”Polttoaine on loppu”, ohjelma ilmoitti, kun sukellusvene oli saanut haukattua happea kylliksi turvaamaan elinmahdollisuudet yhden ihmisiän ajaksi.

”Tämäkin vielä”, Commander mutisi ja etsi katseellaan varapolttoainetta. Joleus ja Pauli the Puhdas olivat täyttäneet pienet sisätilat Baileys-kanistereilla ja valmiskaakaolla, mutta yhtäkään polttoainekanisteria, akuista puhumattakaan, ei ollut näkösällä.

”Jos polttoaine on loppunut, siirtykää pakokapseliin”, ohjelma neuvoi, kun Commander teki kolmatta epätoivoista etsintäänsä.

Commander Pink loi kaipaavan silmäyksen sukellusveneen lattialla komeilevaan aarreröykkiöön. Kaikki ei millään mahtuisi mukaan, eikä hän uskonut voivansa kylmäverisesti valita itselleen vain muutamaa matkamuistoa. Jos minulla vain olisi se vaaleanpunainen jalokivi, muuta en tarvitsisi, hän huokaisi itsekseen ja jätti hyvästit rikkauksille.

Pahan valtakunnassa:

Tuomiovuori oli ollut tyyni jo pitkään. Se oli jyrähdellyt ja röyhtäillyt itsekseen ja käyttäytynyt, kuin ei oikein tietäisi oliko sen sopivaa purkautua ja haudata koko Pahan valtakuntaa laavavirtojensa alle. Lordi Paha oli usein toivonut hieman enemmän kaaosta, mutta toistaiseksi vuori oli kieltäytynyt tarjoamasta hänelle palveluksiaan kun niitä tarvittiin. Nyt tulivuori oli kuitenkin tehnyt päätöksensä, eikä Lordi Paha olisi voinut valita parempaa ajankohtaa, vaikka olisi osoittanut sitä kalenteristaan silmät ummessa ja pää pyörryksissä.

”Sinä et voi olla täällä”, A. Von Dracula pihisi epäuskoisesti, kun Lordi Pahan luiset sormet kiertyivät hänen kaulansa ympärille. ”Sinä olet *köh* kuollut.”

”Olen varsin elossa”, Lordi Paha korjasi ja paineli kynsillään A. Von Draculan niskahartialihaksia. Ne olivat oikein kauniisti jumissa ja niiden käsittely sai A. Von Draculan irvistämään kivusta.

”Olen vallannut uuden alueen ja nyt olen palannut. Meistä kahdesta sinä olet se, jonka ei kuuluisi olla täällä.”

”Lopeta. Lopetalopetalopeta”, A.Von Dracula huusi, kun Lordi Paha kovensi otettaan.

”En lopeta. Paluumatkani oli uuvuttava ja jokseenkin melankolinen. Tällainen niskojen käsittely on juuri sitä, mitä olen kaivannut.”

”Yo. Hei, Paha. Pitkästä aikaa”, kuului ärsyttävä, sanoja venyttelevä ääni Lordi Pahan selän takaa. Sitten jotain iskeytyi hänen takaraivoonsa sellaisella voimalla, että silinteri säikähti ja lennähti pois hänen päästään.

Toisaalla:

Pakokapselissa näkyi Pauli the Puhtaan kädenjälki. Se oli vuorattu kanariankeltaisella nahalla ja siellä oli vain yksi nappi. Se oli musta ja pyöreä, vailla minkäänlaisia viitteitä siitä, mitä siihen koskeva aiheuttaisi itselleen tai ympäristölleen. Commander Pink istui kapselissa, polvet sylissään ja painoi nappia.

Pahan valtakunnassa (viimeisen kerran):

Lordi Paha istui rommitynnyrin pohjalla, polvet sylissään. Hänen päätään jomotti mukavasti ja hän kuuli James Jonesin ja A. Von Draculan keskustelevan tynnyrin ulkopuolella.

”Siitä pitää päästä eroon, tajuuks? Mä en taho kohdata sitä nappisilmää, sitä nallekarhua, mikä hiton Kätyri se nyt on, no sitä niin. Siitä ei hyvä seuraa.”

”Kukaan ei ole nähnyt Kätyristä vilaustakaan”, A. Von Dracula sanoi rauhallisesti. ”Orjuuttamamme Osca Wildet ovat partioineet ahkerasti ja ilmoittivat, että Lordi Paha saapui yksin. Hänen alaisensa ovat viimein tajunneet, mikä on heille parasta, ja hyljänneet hänet.” Viimeinen lause lausuttiin kovalla äänellä niin, ettei Lordi Paha voinut olla kuulematta jokaista tavua.

”No, silti. Heitetään toi tynnyri mereen. Upotetaan se sinne, mistä se tulikin.”

”Hyvä idea. Hmm. Oikein hyvä idea”, A. Von Dracula kehui.

Lordi Paha tunsi, kuinka tynnyri kaadettiin kyljelleen. Häntä rullattiin eteenpäin, ei mikään miellyttävä kokemus, alas portaita, alas Tuomiovuoren rinnettä. Sitten kyyti pysähtyi.

”Sanohan, Lordi Paha”, A. Von Dracula kysyi tynnyrin ulkopuolelta, ”Onko tynnyrisi tarpeeksi ahdas?”

Lordi Paha tuhahti. ”Millainen diktaattori sinusta tulee, jos et osaa edes vankejasi asetella sopivan kokoisiin tynnyreihin. Varpaani heiluvat sietämättömästi.”

A. Von Dracula ei enää vastannut, vaan työnsi tynnyrin Lordi Pahoineen mereen niin, että loiskahti. Lordi Paha hymyili ja ryhtyi hyräilemään Tuomiopäivän alkusoittoa. Pian säveltä täydentämään liittyivät myös järähdykset ja pamaukset, kun Tuomiovuori aloitti purkautumisensa.

Toisaalla (viimeinen kerta):

Pakokapselia ei voinut ohjata. Se heittelehti merivirroissa kuin korkki, paitsi että toisin kuin korkit, kapseli pysytteli sitkeästi pinnan alapuolella. Commander Pink halasi polviaan ja pohti, josko joku ystävällismielinen merivirta heittäisi hänet L-27:n rannalle.

Toive, tai ainakin osa siitä, toteutui nopeammin kuin mihin Commander oli valmistautunut. Kapseli räsähti vasten kallionseinämää ja vesi tulvi sisään. Tähänhän alkaa jo tottua, Commander ajatteli väsyneesti. Jospa minä vain odotan ja katson mitä tapahtuu.

Kapseli upposi.

Pinkit lonkerot kietoutuivat Commander Pinkin ranteiden ympärille ja vetivät hänet ulos. Sykähdyksittäin, he nousivat pintaa kohti. Commander Pink ja Oktofranzi, jälleen yhdessä.

Voiko tuo olla se, mitä kuvittelen sen olevan, Commander Pink ajatteli sumuisesti katsoessaan kohti valoa, joka loisti hänen silmiensä edessä. Oktofranzin lonkeroissa, hänen käsiensä ulottuvilla, kiilsi pinkki jalokivi.

Jälkinäytös:

Lordi Paha pisti päänsä esiin tynnyristään. Näkymä oli kauneinta, mitä hän oli eläessään nähnyt. Tuomiovuorta halkovat laavavirrat hehkuivat oransseina ja puoli vuorta oli räjähtänyt taivaan tuuliin. Tuhkaa satoi ja se peitti alleen vanhan valtakunnan.

Tämä on aikalailla sitä, mitä Pahan valtakunta kaipasikin, Lordi Paha ajatteli ryhtyessään kauhomaan itseään lähemmäs rantaa. Uusi aika on koittanut. Kauan eläköön Lordi Paha.

Toisaalla, ei niin kovin kaukana Lordi Pahan tynnyristä, erään tietyn pakokapselin kanariankeltaiset sisukset iskeytyivät aaltojen mukana Pahan valtakunnan rantaan.

THE END (?)

Jos saan aikaa, se varmasti valmistuu...

Luku 7.

Pauli the Puhtaan kohtaaminen ei suinkaan ollut VVV:n elämän kohokohta. Tai oikeastaan, siinä missä hänen tappeluhistoriansa saattoi hyvinkin kulminoitua yhteenottoon kanariankeltaiseen nahkatakkiin sonnustautuneen terminaattorin kanssa, VVV itse piti välikohtausta yhtenä niistä monista, jotka Kohtalo olisi suosiolla saanut jättää välistä suurta suunnitelmaansa laatiessaan. Kohtalon suunnitelmiin ei kuitenkaan ollut puuttuminen, joten VVV päätti jättää tyytymättömyyttä tihkuvat olankohautukset ja teatraaliset huokaukset välistä ja hypätä suoraan siihen osaan, jossa hänen berserkki puolensa sai vallan ja tuhat kynsiviilaa olivat kirjaimellisesti tuhat viiltävää ja karkeapintaista, kynsien hiomiseen tarkoitettua massatuhoasetta, joiden terävät päät osoittivat Pauli the Puhtaan elintärkeisiin elimiin.

”Jiihaaa!!!” Turbomän kiljui ja liukui polvillaan baaritiskiä pitkin kuin suoraan raksalta keikkalavalle rynnännyt rokkitähti ikään. Sorkkarauta vasemmassa kädessään ja tyhjä olutpullo oikeassa kädessään hän heittäytyi alas fanilaumansa sekaan. Siinä, missä kenet tahansa oikea rokkitähti olisi otettu vastaan käsien ja korvia vihlovan kiljunnan saattelemana, Turbomän sai osakseen vain jälkimmäistä. Ne, jotka yhä kykenivät liikkumaan, liikkuivat ilmiömäisellä nopeudelta pois heitä mielipuolisesti lähestyvän jättiläisrotan edestä.

”Hippasille, piilosille, hei hei hah hah haa!” Turbomän lauloi kurkkuäänellään ja viskasi olutpullolla päähän pakenijaa, joka oli juuri saavuttanut Merellisen Mursun sisäänkäynnin.

”Hippa! Ota kiinni jos saat!”

Sekasorron keskellä kukaan ei huomannut Joleus Caesaria, joka ryömi hitaasti mutta päättäväisesti kohti ovea. Tappelu oli edennyt erinomaisesti ja meno oli kuin hänen märimmistä unistaan. Enää oli vain päästävä ulos kapakasta ja hän voisi nauttia spektaakkelista turvallisen välimatkan päässä.

Juuri, kun Joleus oli saavuttanut Merellisen Mursun vinksahtaneen pääoven ja ojensi kättään kohti ovenkahvaa, viisi kynsiviilaa iskeytyi ovenkarmiin sellaisella voimalla, että mädäntynyt puu pirstoutui Joleuksen käden viereltä. Joleus loikkasi puolimetriä taemmas, kompastui ruumiiseen ja päästi epämiehekkäimmän kiljaisun, joka maailmassa oli kuunaan kuultu. Samaan aikaan Merellisen Mursun ovi kiskaistiin saranoiltaan ja päivänvalo työntyi savuiseen hämärään mukanaan epäilyttävästi Lordi Pahaa muistuttava olento.

”Hei vaan ja—” Lordi Pahan lause katkesi, kun Turbomän rysähti päin seinää kiljuen kuin syötävä ja yrittäen irrottaa känsäiset nakkisormensa pienen mutta sitkeän baarimikon purukalustosta. Hetkeä myöhemmin kynsiviilat viuhuivat ilmassa ja osuivat baarimikon takaraivoon. Turbomän ravisteli raadon irti sormistaan ja meno jatkui käsittämättömänä teurastuksena, jossa kaikeksi onneksi ei enää ollut kovinkaan monta elävää osanottajaa.

Lordi Paha nyrpisti nenäänsä ja irvisti. Tämä ei suinkaan ollut hänen odottamansa vastaanotto. Ei sillä, että hän olisi ollut tilanteeseen tyytymätön. Merellinen Mursuhan oli täydellisen kaaoksen vallassa, eikä kukaan vahtinut rommitynnyreitä, jotka seisoivat yhä koskemattomina baaritiskin takana. Enää piti vain päästä kyseisen tiskin toiselle puolelle, mikä oli helpommin sanottu kuin tehty.

”Tule, Commander”, Lordi Paha hihkaisi ja kiskaisi Commander Pinkin vierelleen. Commanderin kädet oli sidottu, ei siksi että L-27:n diktaattori olisi yrittänyt paeta, vaan siksi, että Lordi Pahalle yksinkertaisinta oli liikutella kollegaansa kiskomalla köydenpäästä.

”Katso tätä ihanaa kaaosta!” Lordi Paha hehkutti ja heilutteli käsiään kuin olisi lähdössä lentoon. ”Minun alaiseni! Tämän näkeminen ihan herkistää. Kaikki on minun. Pahan valtakunta on jälleen voittanut, vallannut ja ryöstänyt itselleen jotain, mikä tullaan merkitsemään karttoihin minun hallintoni alle.”

”Kun tämä on ohi, hallitsemiseen ei paljoa taitoa vaadita”, Commander mutisi ja nyki käsiään kokeilevasti. Köydet eivät olleet erityisen tiukalla ja jos Lordi Paha vain keskittyisi ihailemaan kuinka hänen alaisensa pistivät tuoreeltaan vallatun kapakan maan tasalle, hänen kenties onnistuisi saada kätensä vapaiksi.

”Oliko tuon tarkoitus olla jonkin sortin loukkaus?” Lordi Paha kysyi. ”Sinun todella pitäisi oppia kohtelemaan muita diktaattoreita heidän ansaitsemallaan tavalla. Meidän täytyy keskustella asiasta pitkästi ja syvällisesti heti, kun sinä ja varpaasi olette päässeet muuttamaan uuteen kotiinne. Alahan tulla, Pinkki. Saat valita tynnyrisi itse, aivan kuten lupasin.”

”Tulla mihin? Tuonneko?” Commander puuskahti, eikä tällä kertaa yrittänyt peittää äänensävystään mitään. ”Saat kyllä mennä kuolemaan ihan itseksesi. Minä en aio uhrata henkeäni yhden haisevan rommitynnyrin vuoksi.”

”Ei, ei, ja vielä kerran ei. Sinä tulet mukaani. Takaan, että yksikään vääntynyt hiussuortuvasi ei kärsi niin kauan, kuin minulla on luuttuni. Olisi ennenkuulumaton tragedia, mikäli onnistuisit uhraamaan henkesi rommitynnyrin takia. En kerta kaikkiaan kestäisi seurata sitä vierestä.”

Commander Pinkin leuka oli kenties mennyt sijoiltaan hänen puheenvuoronsa aikana. Niin ei ollut koskaan ennen tapahtunut ja oli oudolla tavalla kiehtovaa seurata, kuinka Commander toljotti suu raollaan vuoroin kapakkaa ja vuoroin häntä itseään. Aivan kuin heidän välillään olisi jonkinlainen yhteys. Ennenkuulumatonta. Tästäkin pitää keskustella pitkästi ja syvällisesti heti, kun pääsemme takaisin Tuomiovuorelle, Lordi Paha päätti ja käänsi sitten huomionsa Merellisen Mursun tapahtumiin.

VVV oli saanut ajettua vastustajansa, sen kanariankeltaiseen takkiin sonnustautuneen ilmestyksen, nurkkaan. Heidän ympärillään oli lukematon määrä vääntyneitä ja savuavia kynsiviiloja. VVV puristi toisella kädellään psykedelialaukkuaan rintaansa vasten ja suoritti toisella kädellään raivokkaita kaivamisliikkeitä laukun sisällä. Lordi Pahan niskavillat pyrkivät kumoamaan öljyn lähmäävän vaikutuksen ja nousemaan ylös. Ei, ei tuohon suuntaan, hän päätti ja kääntyi katsomaan, millaisessa tilanteessa hänen hikitahraiseen verkkopaitaan ahtautunut Rattus Turbomänuksensa parhaillaan oli.

Kasa, jonka päällä Turbomän seisoi, koostui vihollisten mukiloiduista ruhoista. Jäljellä oli enää kourallinen sitkeitä ja itsetuhoisia yrittäjiä, jotka yrittivät kiskoa Turbomäniä alas lihavuoreltaan ilman, että päätyivät itse sitä kasvattamaan.

”Turbomän!” Lordi Paha karjaisi niin, että kaikki liike Merellisen Mursun sisällä pysähtyi. Jopa ulkona pauhaava meri järkyttyi hiljaiseksi, kun Lordi Paha marssi Commander Pink perässään kasan luokse.

”Onko tämä sinun käsityksesi loistokkaasta valtauksesta? Ryhtyä nyt leikkimään vihollistemme kanssa!”

”A-a-aa-ll—Llordi Paha? Aah-a-aivan. Tarkoitan, ei”, Turbomän sönkötti ja liukui alas kasansa päältä. Sillä sekunnilla hänen kimpussaan oli kolme raivoisasti henkensä puolesta taistelevaa juoppoa, jotka kaatoivat Turbomänin alleen ja ryhtyivät mukiloimaan tätä parhaansa mukaan. Lordi Paha huokaisi. Miksi kaikki piti aina tehdä itse?

”Älä huoli, Commander, saat kyllä tynnyrisi”, Lordi Paha sanoi ja sitoi pitelemänsä köydenpään kiinni pöydänjalkaan. Sitten hän heilautti luuttuaan laajassa kaaressa ja pamautti sen päin Turbomänin päällä könyävän miehen päätä. Kumahdus ja risahdus, hampaiden kirskahdus. Lordi Paha mäiskäytti luuttunsa vielä toistamiseen ja nujakoitsija lyyhistyi lattialle.

Sillä välin Commander Pink ei ollut jäänyt toimettomaksi. Hän nitkutti kätensä irti ja hieroi kivistäviä ranteitaan. Lordi Paha runnoi yhä luuttuaan uhrinsa takaraivoon ja Turbomän puski itseään karjahdellen ylös vihollistensa alta. Kukaan ei estellyt Commanderia hänen lähtiessään kohti Merellisen Mursun ovea. Tie vapauteen tuoksui mereltä ja suolalta. VIIMEINKIN! Commander riemuitsi mielessään.

”Sinä!” Yksi ruumiista nykäisi Commander Pinkin lahjetta.

”Sinä?” Commander Pink älähti oudon kimakalla äänellä ja kiskaisi itsensä irti Joleus Caesarin otteesta.

”Mitä sinä täällä teet?” Joleus kysyi noustessaan seisomaan.

”Ei ole aikaa”, Commander supatti vastaukseksi ja harppoi ruumiiden ylitse kohti oviaukkoa.

Koskaan ikinä ei viileän kostea, aavistuksen kalalta ja upotettujen laivojen jäljiltä ilmassa häilyvältä savulta tuoksuva tuuli ollut tuoksunut yhtä hyvältä. Commander Pink veti ilmaa keuhkoihinsa ja huuhtoi Merellisen Mursun savut sisuksistaan. Joleus Caesarille vaikutus ei ollut aivan yhtä nautinnollinen, sillä hänen ensihenkäyksensä puhtoista ilmaa aiheutti massiivisen yskänpuuskan ja ajoi Joleuksen tyhjentämään sisuksensa Merellisen Mursun kynnykselle.

Kuinka minä pääsen pois? Oli kysymys, jota Commander Pink huomasi pohtivansa katsoessaan aavalle ulapalle. Linjamäen Peruna oli upottanut kaikki alukset Pahan valtakunnan lippulaivaa lukuun ottamatta ja kyseinen paatti keinui turvallisen, ja ikävä kyllä saavuttamattoman, välimatkan päässä Merellisen Mursun kivisistä rannoista.

”Täytyy sanoa, että Lordi Paha osaa kyllä olla perusteellinen niin halutessaan”, Joleus kähisi. ”Olipa onni, että Pauli the Puhdas vaati päästä kokeilemaan uutta sukellusvenettään.”

”Teillä on sukellusvene?”

”Tuliterä sellainen”, Joleus myönsi ja katseli haikeasti aaltoihin. ”Ikävä vain, että avaimet ovat Pauli the Puhtaalla.”

”Avaimet? Mitä? Millaiseen sukellusveneeseen tarvitaan avaimet?” Commander Pink kysyi epäuskoisena. ”Missä se sukellusvene edes on? Kuinka sinne pääsee? Joleus, ala selittää.”

Joleus Caesar kohautti olkiaan. ”Asia on niin kuin se on. Pauli the Puhtaalla on avaimet ja paikannin, joka kertoo sukellusveneemme sijainnin. Suunnittelin tämän ihan itse.”

”Sinä? Sinä…” Commander Pink huokaisi. Miksi hän olikaan odottanut apua Joleus Caesarilta?

”Älä panikoi”, Joleus Caesar sanoi rennosti. ”Minulla on varapaikannin ja sukellusveneessä on vara-avaimet. Ne pitää vain käydä sukeltamassa ylös. Sano kun olet valmis”, Joleus sanoi ja kaivoi takataskustaan pienen puhelimen näköisen laitteen.

”Valmis mih--, ei. EI. Sinä saat sukeltaa sukellusveneesi luokse ihan itse”, Commander puuskahti. ”Ei uimista, ei sukeltamista, ei vettä enää minulle ikinä. Piste.”

Samalla hetkellä Merellisestä Mursusta kuului riipaiseva huuto. Lordi Pahan ääni kaikui ja kylmäsi Commander Pinkin luita ja ytimiä myöten. Hänen pelastumisensa, hänen elämänsä, saattoi hyvinkin olla sekunneista kiinni.

”Anteeksi, palautan tämän myöhemmin”, Commander Pink sanoi kiireesti ja nappasi paikantimen Joleus Caesarin käsistä. Sitten, ennen kuin Joleus ehti reagoida, Commander Pink juoksi mereen ja katosi tyrskyihin.

Lordi Paha ehti Merellisen Mursun ovelle juuri parahiksi nähdäkseen, kuinka Commander Pink katosi veden alle. Hämmentynyt Joleus Caesar seisoi aloillaan ja tuijotti käsiään.

”TURBOMÄN! VVV!” Lordi Paha rääkyi. ”TAPPELU SEIS! COMMANDER PINK ON PAENNUT!”

Turbomän kuuli Lordi Pahan raivoa, turhautumista ja jotain määrittelemätöntä tunnetta tihkuvan karjaisun. VVV oli myös pysähtynyt kuuntelemaan diktaattorinsa epäonnistumisen ääntä. Puoliksi hakattu, puoliksi taisteluvalmis Pauli the Puhdas käytti tilaisuutensa hyväkseen ja pakeni VVV:n kynsiviilojen keskeltä.

”Kuinka tämä on mahdollista?” Lordi Paha kysyi ääneen, osoittaen sanansa ei-kenellekään. ”Commander Pink. En olisi synkimmissäkään unissani uskonut tämän tapahtuvan.”

”Minkä et kuvitellut tapahtuvan?” Turbomän kysyi raahautuessaan Lordi Pahan luokse. Hänen hikinen verkkopaitansa oli paikoittain verinen ja hänen koko olemuksensa huokui tarvetta istua alas lasilliselle ja hengähtää hetki.

”Lähdemme takaisin Sadistille”, Lordi Paha ilmoitti. Hänen silinterinsä aloitti vispaavan liikehdintänsä ja pian Pahan valtakunnan diktaattori jo kieppui kohti laivaansa.

”Luuletko, oliko Lordimus jotenkin erilainen kuin normaalisti?” Turbomän kysyi VVV:ltä, kun tämä saapui ulos valtavaan kynsiviilaan nojaten.

”Millä tavalla Lordi Paha voisi olla erilainen?” VVV kysyi. Psykedelialaukku roikkui hänen olaltaan rähjäisenä ja nuutuneena. VVV itse ei näyttänyt erityisen väsyneeltä, parranhaivenet vain sojottivat hassusti ympäriinsä.

”En minä tiedä. Tai siis, ihan kuin hän olisi ollut surullinen”, Turbomän sanoi ja maisteli sanaa suussaan aivan kuin se olisi ollut eksoottinen ja kenties aavistuksen pahanmakuinen ruokalaji.

Kynsiviila kolahti Turbomänin takaraivoon.

”Mistä hyvästä tuo oli?” Turbomän kysyi tuohtuneena.

”Mikään ei paranna aivotärähdystä paremmin, kuin toinen tälli päähän”, VVV sanoi muina miehinä. ”Voit kiittää minua kunhan tokenet. En olisi uskonut, että parin juopuneen merirosvon hakkaaminen olisi ollut sinulle liikaa, mutta ilmeisesti jopa minä kykenen erehtymään. Onpa outo tuntemus.”

”Liikaa? Sinä yritit saada hoideltua yhden ainoan juipin, etkä onnistunut siinäkään”, Turbomän äyskähti ja huomasi sitten, kuinka heidän laivansa lipui jo kauempana, keula kohti Pahan valtakuntaa.

Blingraatit maailman tuolla puolen, osa 6.

6. Caesarin uudet kuviot

”Kiljukaa kauhusta, sillä Peruna on täällä!” Linjamäen peruna kiljui kurkku suorana rynnistäessään piskuisen saaren piskuiseen satamaan. ”Aikanne on tullut! Aika upota. Meren pohjaan menkää, veneet ja paatit, upotkaa ja tehkää tietä Lordi Pahalle. Kuolkaaaaaaaaaaahhh!”

”Merten suuri Peruna on ehkä sittenkin maineensa arvoinen”, Lordi Paha sanoi, ja kenties ensimmäistä kertaa koskaan hänen äänensävyssään oli hitusen arvostusta. Se on huomattavaa, sillä Linjamäen peruna ja arvostava äänensävy eivät usein sietäneet toisiaan samassa lauseessa.

”Kyllä meidän mukulamme on kasvanut”, VVV nyökytteli ja pyyhkäisi liikuttuneena lähes olemattoman pienen kyynelpisaran silmäkulmastaan. ”Aika merellä on selvästi palauttanut hänet alkuperäistilaansa. Verenhimo ja alkukantainen halu tuhota kaikki edestään… Ah, minä muistan tuon tunteen. Tuo tunne… Voih.”

Lordi Paha vilkaisi velhoaan sivusilmällä ja astui huomaamattaan askeleen kauemmas. ”Saat kyllä tuhota ja mellastaa, VVV. Kapakkatappelu on vasta edessä. Muista, että parasta on tyydyttää himonsa pienen odotuksen jälkeen.”

VVV vilkaisi Pahan valtakunnan diktaattoria sivusilmällä ja astui huomaamattaan askeleen kauemmas.

”Älkääpäs unohtako minua”, Turbo-Män sanoi pahaenteisellä äänellä ja astui VVV:n ja Lordi Pahan väliin. ”Antaa Perunan upottaa laivoja, se sopii meikäläiselle, mutta Vanha Viisas Velho ei kyllä vie minulta kapakkatappelun iloa. Verenhimo ja halu tuhota, kyllä. Minäkin muistan sen tunteen. Kautta hikisen verkkopaitani ja vääntyneen sorkkarautani, jos en tänä iltana ole pistänyt paikkoja matalaksi ennen kuin siemailen verta ja moottoriöljyä vihollisteni luuytimistä, elämäni on hukkaan heitettyä.”

Sekä Lordi Paha että VVV vilkaisivat Turbo-Mäniä alta kulmien. ”Todennäköistä on, että hikinen verkkopaitasi ja vääntynyt sorkkarautasi ovat ainoat tunnistettavat asiat, mitä sinusta on jäljellä kun tuhat kynsiviilaa on tehnyt työnsä”, VVV hymähti ja silitti partaansa.

”Älä viitsi uhota, naavaparta”, Turbo-Män hikeentyi. ”Kunhan sorkkarautani on heilunut, jäännöksesi kannetaan takaisin laivalle psykedelialaukussasi. Se on –”

”Se on riita poikki nyt”, Lordi Paha ärähti ja potkaisi Turbo-Mänia sääreen. ”Me emme tulleet tänne, jotta saisin nauttia kahden parhaan soturini kaksinkamppailusta. Sitä varten minulla on Pahan valtakunnan gladiaattoriareena. Siellä kyllä riittää tilaa naavaparralle tai testosteronirotalle, jotka haluavat ottaa mittaa typeryydestään. Tämä ilta on minun ja minä haluan, että pidätte verenhimonne aisoissa ja käytätte tuhoamisvimmanne tuottavasti tämän saaren valtaamiseen. Ei enää sanaakaan psykedelialaukuista tai hikisistä verkkopaidoista minun kuulteni. Haluan teidät kummatkin takaisin yhdessä osassa, kun saari on vallattu. Muussa tapauksessa joudun itse demonistroimaan, kuinka verenhimoinen ja tuhoava Pahan valtakunnan diktaattori voi suuttuessaan olla. Suosittelen lämpimästi ja diktaattorillisesti teitä pitämään toisenne hengissä.”

Turbo-Män ja VVV vilkaisivat toisiaan. ”Kyllä, Lordi Paha”, kuului kuin yhdestä suusta.

”Hienoa. Nyt, kun yhteisymmärryksen keltainen keskitie on jälleen saavutettu, on aika ryhtyä toimeen. VVV, Turbo-Män, tiedätte mitä tehdä. Haluan että kaikki on mullin mallin ja maata myöten, kun olen saanut itseni edustuskuntoon. Älkää tuottako minulle pettymystä.”

Saaren ainoa kapakka, tai hieman tarkennettuna, ainoa rakennus, oli Merellinen Mursu. Sen kyltti oli tuulen ja suolavesiryöppyjen kuluttama, ikkunat sameat ja ovi hieman vinksallaan. Katto oli keskeltä painunut ja ovenpieleen asetettu kukkaruukku täynnä mutavelliä. Jos siinä joskus olikin jotain kasvanut, nyt se jokin oli limaista ja mädäntyneen näköistä rihmastoa. VVV ja Turbo-Män loivat pitkän, kysyvän katseen ruukun sisälle ennen kuin jatkoivat Merellisen Mursun ovelle.

”Mitenkä myö tää homma hoidetaan?” Turbo-Män kysyi. ”Rynnätäänkö sisään vai mennäänkö eka olusille?”

”Olut kuulostaa kyllä hyvältä”, VVV myönsi ja haroi partaansa, ”Mutta Lordi varmaankin pureskelee sukkamme rikki, jos emme hoida tätä ripeästi. Yritetään kuitenkin olla rikkomatta pulloja tappelun aikana. Olisi sääli, jos kaikki hyvä neste valuisi mereen ennen kuin rytäkkä on loppu. Ja eikö se Lordikin puhunut jotain rommista? Parempi säästää diktaattorille kurkunkostuketta.”

Turbo-Män nyökkäsi. ”Eiköhän sitten pistetä Mursua pataan, VVV. Näytetään, mistä Pahan valtakunta tunnetaan.”

Merellinen Mursu oli tupaten täynnä. Pöydät notkuivat kolpakkojen, karvaisten kyynärpäiden ja tuhkakuppien painosta. Ilmassa oli tupakan savua tarpeeksi, että näkyvyys naapuripöytään oli vähintäänkin samea. VVV veti savua syvälle sieraimiinsa. ”Aaaah. Haistatko tappelun, Turbo-Män? Haistatko sen minkä minäkin?”

”Haistan tuoreen meri-ilman”, kuului ääni VVV:n vierestä. Savupilvestä kurkotti esiin sormuksiin verhottu käsi, joka huitoi raivoisasti eteensä. ”Pistäkää ovi kiinni. Savu karkaa.”

”Anteeksi”, Turbo-Män mutisi ja kääntyi sulkemaan oven.

”Ei se mitään, ei se mitään”, savupilvestä kuului. ”Noin käy meille kaikille aina silloin tällöin. Suokaa anteeksi, mutta olinko kuulevinani sanan ’tappelu’, kun astuitte sisään?”

”Suoattaapi olla että kuulitte jotain sellaista”, Turbo-Män sanoi ja virnisti niin, että keltaiset jyrsijänhampaat näkyivät.

”Kuulitteko!” Savupilvessäpuhuja kailotti. Kapakka hiljeni. ”Nämä kaksi tulijaa tässä aikovat ottaa osaa tappeluun. Se onnistuu sittenkin.”

Ilmoituksesta seurannut hurraahuuto oli räjäyttää tärykalvot.

”Ööh, anteeksi nyt, mutta mikäs tää teidän tsydeemi täällä on? Mikä onnistuu sittenkin?” Turbo-Män yritti kysyä kaiken melun ylitse.

Savupilvi hajaantui ja nurkkapöydästä nousi esiin pitkä, hontelo mies. ”Tappelu tietenkin. Olimme kahta osallistujaa vailla, joten minä ja Pauli-boy olimme jo luopuneet toivosta. Mutta kiitos teidän, veri virtaa ja sylkivanat valuvat ennen kuin ilta on ohitse. Hei, hetkonen, olemmeko me tavanneet joskus?”

Turbo-Män tuijotti edessään seisovaa, kaapuihin ja koruihin sonnustautunutta miestä. Tavannut? Ei, tuskinpa sentään. Kyllä tuollaisen muistaisi. Puhumattakaan miehen seuralaisesta, joka oli vyöttänyt itsensä niiteillä koristeltuihin nahkaremmeihin, pitkävartisiin saappaisiin ja tiukkaakin tiukempaan kanariankeltaiseen nahkatakkiin.

”Joleus Caesar?” VVV puhahti ja katkaisi Turbo-Mänin hitaanlaisen ajatuksenjuoksun. ”Ja Pauli the Puhdas? Onpas tämä maailma pieni.”

”VVV! Tiesinhän minä!” Joleus Caesar karjaisi. ”Kynsiviilamestari, vanha naavaparta. Muinainen piipunpolttaja! Et ole vanhentunut päivääkään! Ja olet saanut itsellesi seuraa. Oikean korston. Minä kun kuvittelin, etteivät tuon tyypin miehet sinua kiinnosta.”

”Parempi kun pysyt vanhoissa kuvitelmissasi”, VVV köhisi, ja tunki salamannopealla liikkeellä kynsiviilan Caesarin sieraimeen. ”Tuo korsto on Turbo-Män, Pahan valtakunnan diktaattorin henkivartija ja muskelimies. Idiootti pahinta laatua. Ehdottomasti sen tyypin mies, jonka ei pitäisi herättää kiinnostusta yhdessäkään elävässä tai kuolleessa olennossa.”

”Ahhahah”, hihitti Joleus Caesar vaivaantuneesti ja yritti pitää kynsiviilan terän poissa nenänsä herkiltä limakalvoilta. ”Pahan valtakunta. Vieläkö se Lordi Paha puhisee tulivuorensa kanssa tuhkaa ilmoille?”

”Kyllä vaan”, Turbo-Män murahti ja taputti sorkkaraudallaan kämmentään vasten. ”VVV, meillä on kapakkatappelu tapeltavana, joten lakkaa kaivamasta räkää ja tuikkaa terä miehen sieraimesta aivoihin.”

VVV huokaisi. ”Turbo-Män on oikeassa. Oli tuskallista tuntea, Caesar. Toivotan sinulle ja Pauli the Puhtaalle hyvää matkaa Uoleman Portelle.” Sitten, yhdellä silmänräpäystäkin nopeammalla, tappavan sutjakkaalla liikkeellä, VVV taikoi hihojensa laskoksista esiin kymmenkunta teroitettua kynsiviilaa ja viskasi ne kohti Joleus Caesarin sieraimia.

Samaan aikaan, kun VVV:n koukkuiset sormet liikkuivat, kanariankeltainen nahkatakkiin pukeutunut ilmestys räjähti liikkeelle. Pauli the Puhdas liikkui ääneti ja nopeasti kuin rasvattu salama. Savuinen ilmavirta sai VVV:n ja Turbo-Mänin köhimään ja siinä hetkessä Joleus Caesar oli turvallisesti sivuun työnnetty ja kynsiviilat kalisivat lattialle kun Pauli the Puhdas avasi kämmenensä. Tuskin kukaan muu huoneessa olijoista tajusi, mitä äsken oli tapahtunut ja millainen ultimaalinen haaste oli heitetty ilmoille. VVV ja Pauli the Puhdas mulkoilivat toisiaan ääneti.

”Turbo-Män”, VVV sanoi matalalla äänellä. ”Tämä on sinulle liikaa. Minä hoidan nämä kaksi, sinä saat kaikki muut.”

Turbo-Män kohautti lihaksikkaita olkiaan ja vetäytyi vaivihkaa kauemmas. ”Liikaa? Älä viitsi, tuollaiset helppoheikit pistetään poikki ja pinoon alta aikayksikön. Mutta samapa se minulle on, jos haluat lahnata täällä nurkassa ja jäädä hyvästä mätöstä paitsi. Pidät vaan huolen ettet eksy tielleni, niin et saa sorkkaraudasta päähän kun meikä hoitaa rystysten rusauttelun. Meikä pistää tönön matalaksi ihan niin kuin lupasin. Verta ja moottoriöljyä, VVV.”

”Pidä nestemäiset kudoksesi ja inhat öljysi itselläsi, Turbo-Män”, VVV murahti. ”Puhe oli oluesta, ja jos et pidä varaasi ja pysy poissa kynsiviilojeni tieltä, tulen nauttimaan drinksuni tyhjää täynnä olevasta kallostasi.”

”Aye”, Turbo-Män vastasi ja heilautti sorkkarautaansa laajassa kaaressa.

”Perseet penkistä, te kurjat piraatit ja laivamadot”, hän karjui. ”Pahan valtakunnan diktaattori on tulossa drinksulle, joten olkaapa ihmisiksi ja antakaa meikän auttaa haisevat ruhonne takaisin paatteihinne ja purtiloihinne. Paitsi, että Linjamäen Peruna taisi parkkeerata ne vähän alempiin kerroksiin, joten toivottavasti ette pahastu jos vähän kastutte siinä samalla.”

Turbo-Mänin sanojen painoksi ilma täyttyi neulanterävistä kynsiviiloista, jotka viuhuivat kaikkiin suuntiin, vieden liian nopeasti perseensä penkistä nostaneet kohti Uoleman Porteja.

Toisaalla:

Lordi Paha katsoi itseään tyytyväisenä peilistä. Hiukset kiilsivät öljyisinä, hampaat oli viilattu teräviksi ja ne hohtivat valkeina hänen hymyillessään ohuthuulista, diktaattorille soveliasta hymyä. Hänen vaatteensa, vaikkakin hieman reissussa rähjääntyneet, oli suoristettu ja tomutettu. Silinterikin oli saanut koristeekseen kirkkaan oranssin nauhan. Hänen puhdistettu, huollettu ja kiillotettu luuttunsa nojasi ovenpielessä odottamassa lähtöä.

”Varmastikin Turbo-Män ja VVV ovat kohtapuoliin valmiita”, Lordi Paha sanoi ääneen. Se, puhuiko hän itselleen vai seinän viereen sidotulle ja suukapuloidulle Commander Pinkille, oli epäselvää. ”Kyllä on hienoa tämä uusien mantereiden valtaus. Niin helppoa. Ja miksipä ei olisi, kun valtaamassa on näinkin charmantti diktaattori kuin minä. Etkö olekin samaa mieltä kanssani, Commander? Niin niin, tiedetään. Miksi edes vaivauduin kysymään? Kukapa ei olisi samaa mieltä kanssani? Välillä ihan unohdan, että pidän sinusta kovin vähän. Olemme niin saman mielisiä niin monessa asiassa. Voisi ihan kuvitella, että olen esikuvasi ja innoituksesi lähde. Ihan nolostun. Tulehan, Commander. On aika etsiä sinulle ja varpaillesi uusi rommitynnyri. Tällä kertaa saat valita sen aivan itse.”

~*~

Hyvää joulua, pahanvaltakuntalaiset, alaiset, vangit ja muut.

Kätyri poistuu Pyhäkkeen huomaan

On yö. On pimeä. Kuulen Commander Pinkin käheän äänen hourailevan jostain korvaani (se ääni tulee suoraan korvaani!) sisällöltään ja muodoltaan mitä hämmentävintä materiaalia. Tunnen sisälläni tunteen. Se herää, nostaa varovasti vanhaa homehtunutta päätään. Tiedän tuon tunteen jostain muinaisilta ajoilta. Jotkut tuntevat sen nimellä...

Nostalgia.

Aivan. Se herää sisälläni kuunnellessani Commander Pinkin yöllisiä memoaareja. Saatan kuulla korviini kantautuvan myös Kätyrin tahmeiden käpälien tepsuttelua. Olen aaveiden ympäröimä. Olen myös aivojen ympäröimä, kuten eräs aaveista mylvii suoraan korvakäytävääni. Kumman äänekkäitä nämä aaveet. Ja aivot.

Aivoillani oli ilmeisesti jotain tekemistä, että yöllä (siis viime yönä) hourailin ääneen jotain sekavaa takseista ja ankoista ja siitä, etten oikein ymmärtänyt jotain.

Kätyrin aave kuiskuttelee, että hiuksissa on jogurttia. Siis sen omissa hiuksissa, ei minun hurmaavassa hiuskuontalossani. Se on putipuhdas ja rasvalla kiiltäväksi sivelty.

Aaveet osaavat näköjään/kuulojaan myös hihitellä.

En tiedä, tiedättekö te, kuka minä olen. Olette ehkä saattaneet arvata.

Olen Lordi Pahan aave.

Olette saattaneet miettiä, missä olen viettänyt kuolemanjälkeistä aikaani. Vastaukseksi ette saa mitään sen tarkempaa kuin että siellä täällä. Tällä hetkellä seurassani ilmeisesti hengaavat Commander Pinkin (äänen?) aave ja Kätyrin pieni karvainen haamu. VVV taisi olla jossain enemmän tai vähemmän eläväisessä fyysis-/astraalimuodossa seurassamme jonkin aikaa. Elossa ollessanikaan en aina kyennyt sanomaan varmasti, oliko seurassamme hilluva VVV vain jonkinlainen hologrammi, spiritti tai kenties jokin tähän mennessä vielä toistaiseksi tuntematon elämän/kuolemanmuoto.

Jaahas. Minusta tuntuu, että Kätyrin aave haluaa päästä näpyttelemään näppäimistöä jogurttinäpeillään. Näp näp. Kätyrin aave myös väittää vakaasti ettei ole kuollut. Sehän nhä¨hhgäjg.

Jogurtissa on karva. Korva? Vai onko se myslissä? Se on ruoassani. Hyi. Joku pudottaa karvaa. Onko se minä? Onko se Lordi Pahan haamu? Voiko haamu pudottaa karvaa? En tiedä. En ole haamu. Uskokaa. EN OLE!
Commander Pinkin ääni kertoilee vanhoja sotatarinoita siitä, kuinka hänen egonsa ylittää kooltaan Tyynen valtameren. EI mahdollista. Jonkun pitää pistää C. Pink kuriin ja järjestykseen. Krhm. Pitäisiköhän tehdä isällinen inkvisiittorivisiitti C. Pinkin tynnyriin.

Kätyrin (Kärytin?) teinivuosilta paljastuu synkkiä muistoja. Luotettava (?) informaation lähde väittää, että hiykseni olisivat joskus olleet vihreät kera keltaisten ja liilojen raitojen. En muista tätä vaihetta elämässäni mutta Lordi Pahan vaikutus? Ehkä. On se mahdollista. Muistiani on varmaan muokattu jälkeepäin.

Todisteet mielenterveyteni järkkymisestä ovat uineet pintaan. Ehkä hirveä hiusvaiheeni oli oire, jota ei osattu tulkita. Paitsi nyt, kun on liian myläistä.

Minä: *tahdotko keksejä ja teetä?*
Minä (itselleni): *en*

Minä: *kuolkaa idiootit*

Lordi Paha.... LOrDI pAHa... Missh..

HHHAAAA. Sain taas läppärin haltuuni, valta on minun. Totisesti Käryttimen suhteen on aivan (aijaa) liian myläistä. Mietitte nyt varmaan erittäin sinnikkäästi siellä omissa pikku asuintynnyreissänne, että kuinka meistä kaikista on nyt yhtäkkiä tullut aaveita? Ensinhän meidän on tavalla tai toisella pitänyt astella Uoleman Portten (=Skypelän) ulkopuolelle. Mietitte myös varmaan, että mikäs tämä Uoleman Portte sitten on. Sitä saattaa olla hieman vaikea selittää. Lienee parempi etten selitä. Mutta täällä ulkopuolella nyt siis kuitenkin ollaan. Ja kaikkihan tietävät, että kaunaiset aaveet jäävät maan päälle kummittelemaan. Täällä me nyt siis kummittelemme, koska kaunojahan meillä riittää.

En oikein tiedä enää mitä selitän. Kärytin selittää jotain faneista ja fikeistä ja kaikesta muusta epäkiinnostavasta. Menen hitaasti sekaisin. Kai aaveetkin siis voivat mennä sekaisin.

Niin, ajatukseni taisivat vähän harhailla. Olin siis kertomassa kuinka päädyimme aaveiksi. Tehän jo tiedättekin, kuinka minä päädyin manan majoille. Eli Uoleman Portelle. Mutta Kärytin... Kärytin saa kertoa itse oman tarinansa. Ja Commander Pinkin traagisen lopun. Estradi on sinun, Kärytin...

Käryt.. KÄTYRI! SE ON KÄYRIT SNKIN TYHMÄ HATTUMAAKARI SE ON KÄTRY YRITÄ YMMÄRTÄÄ LORDI HYFÄ JA MINÄ EI OLE HAAMU MINÄ OLLA ELOSSAAAAAHHHHHRR!

MINä. Minä. Lordi Paha. Nyt tiedä mitenkuolema tapahtui. Tämä tesktinkappale pelmahti taiavaalle ja tuhoasi kaiken eläväisen tieltään:

... .... .... ....      cry EI NÄIN!! EI NÄIN, SENKIN SUOMALAISET TAITAMATTOMATKUSIPÄISETAINEITAKÄYTTÄVÄTHUUMERIIPPUVAISETPERSKARVAISETSUOMENTAJAT. EI NÄIN, EI IKINÄ, EI NOI OLE EDES SANOJA, NE ON JOTAIN MIKÄ ON OLLU SUOMALAISTEN SUOMENTAJIEN OSAAMISTASO VUONNA KIRVES JA HALJENNUT VASARA.  MENKÄÄ TAKASIN KUOLUUN TAI OPETELKAA KÄÄNTÄMÄÄN NE SANAT YMMÄRRETTÄVÄÄN JA NORMAALIIN MUOTOON. MAHTISPESIAALIPOTKU TAI MIKÄ TAHANSA NOISTA KIRKUU SUORASTAAN ETTÄ EI MÄIN!!!!!!

Kiitos. Oli muakava saada taas jutustella kanssanne täältä tuonpuoleisesta käsin. Tavatkaamme jälleen. Lähden tästä muiden aaveiden kanssa Kuoluun.

PS. Jossain vaiheessa varmaan julkaistaan Minun ja Kätryn coverlely.

Blingraatit maailman tuolla puolen, osa 5.

Pitkä ja vaikea odotuksenne on päättynyt toistaiseksi. Olipa kyseessä sitten toive Pahan valtakunnan uudesta noususta tai kuumeinen palo eeppistä Blingraatti-tarinaa kohtaan, ette tule pettymään. Ei sillä että Pahan valtakunta oikeasti nousisi enää haudastaan. Siellä on mukava maata. Mutta zombieidenkin on välillä ryömittävä esiin haukkaamaan maukkaita ja jänteisiä ihmisvarpaita. Nomnom. 

Tosiaan, uusi käärö on löytynyt, joten lukemaan siitä, te pienet ja rumat otukset. Hush. Pois.

5. Diktaattori tynnyrissä

”Onko rommitynnyri tarpeeksi ahdas makuunne?” kuului Lordi Pahan ääni jostain haisevien seinien takaa. Commander Pink räpytteli pimeässä silmiään ja yritti kuumeisesti selvittää mihin oli joutunut. Hänet oli sullottu istumaan äärimmäisen ahtaasti jonkinlaiseen alkoholilta löyhkäävään säiliöön, joka nyt Lordi Pahan kysymyksen myötä paljastui rommitynnyriksi.

”Ei laisinkaan”, Commander huusi vastaukseksi. ”Olisitte vain majoittanut minut pienempään purkkiin. On sietämätöntä että kykenen yhä liikuttelemaan varpaitani!”

”Minun vikani, arvoisa diktaattorikollega”, Lordi Paha sanoi liioitellun anteeksipyytelevästi ja nosti tynnyrin kannen irti. Valoa tulvi sisään ja hetkeen Commander Pink ei nähnyt kuin valkoista. Kun hänen näkönsä palautui, hän havaitsi Lordi Pahan kuikuilevan yläpuolellaan, silinteri koomisesti vinossa, hampaat valkeina hohtaen.

  

Commander Pink nousi ylös tynnyristä ja katseli ympärilleen. Pahan valtakunnan lippulaiva liisi aalloilla ja sen pieni mutta erittäin kiireinen miehistö paiski kiivaasti töitä hänen ympärillään.

”Mitä minä teen laivassasi?” Commander Pink kysyi venytellessään kivuliaiksi kangistuneita raajojaan. ”Vielä hetki sitten olin saarella uuden liittolaiseni kanssa.”

Lordi Paha hymyili leveästi ja hänen silmänsä kiilsivät pahaenteisesti.

”Vaan et ole enää. Liittolaisistasi en tiedä, mutta juuri nyt olet vankini, Commander, matkalla Pahan valtakunnan gladiaattori-areenalle. Digimolit odottavat sinua, ja minä odotan esitystänne.”

Commander otti varovaisen askeleen pois Lordi Pahan luota ja mulkaisi tätä kulmiensa alta.

”En ole vankisi. En nyt enkä koskaan. Ja gladiaattorit saat unohtaa, olipa voittona millainen määrä suklaakeksejä hyvänsä.”

”Älä intä vastaan, pinkki pieni. Olet Sadistilla, inha, märkä meri ympärilläsi, joten kyllä, sinä olet vankini eikä siitä enää puhuta. Palaa tynnyriisi, kunnes löydän sinulle ja varpaillesi pienemmän kodin.”

  

Commander Pink huokaisi väsyneenä. Miksi kaikki hänen ja Lordi Pahan keskustelut päättyivät aina näin? Miksi hän aina päätyi huokaisemaan, ei alistuneena, mutta turhautuneena. Tylsistyneenä. Tämä kaava oli kulutettu loppuun aikapäiviä sitten, mutta ilmeisesti hänen sekopäinen naapurihallitsijansa ei sitä tiennyt. Olisi mukavaa vaihtelua saada dialogiin jotain uutta ja järkevää sisältöä.

   

Commander Pink käveli laidan vierelle ja loi arvioivan katseen valkoisena pärskyvään mereen. Kätyri ja Linjamäen Peruna pysähtyivät toviksi seuraamaan hänen huojuvaa etenemistään, ennen kuin Lordi Paha komensi alaisensa takaisin työhön.

  

”Enkö pyytänyt teitä palaamaan tynnyriinne?” Lordi Paha kysyi uhkaavasti Commanderin selän takaa ja heilutteli sormeaan kohti mainittua objektia.

”Kyllä, mahdollisesti pyysit juuri sitä”, Commander Pink totesi välinpitämättömästi, yhä ympäristöään tarkastellen.

”Ja?” Lordi Paha tivasi.

”Ja kuten näette, en mennyt”, Commander selitti rauhallisella äänellä, kuin pikkulapselle puhuen.

”Katso!” Lordi Paha karjaisi. Hän osoitti mielipuolisesti kiilteleviä silmiään ja Commander Pink loi säikähtäneen katseen Pahan valtakunnan diktaattoriin. ”Näetkö? Mitkä nämä ovat?” Lordi Paha meuhkasi niin että koko kansi pysähtyi katsomaan välikohtausta. ”Niin juuri, sinä pinkki diktaattorialokas, ne ovat silmät! Minulla on kaksi silmää ja näen, ettet ole tynnyrissäsi! Mars tynnyriin, Commander.”

”Sanakin vielä tynnyristäsi ja viskaan sen yli laidan”, Commander Pink ärähti vihaisesti. Sitten hän asetteli kasvonsa taas peruslukemille, aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Lordi Paha sen sijaan tillitti häntä typertyneenä ja mutisi tuskin kuuluvasti: ”Olisi pitänyt jättää sinut rannalle zombien ruoaksi.” Niine hyvineen hän poistui vihaisesti puhisten toiselle puolelle laivaa, jättäen hämmentyneen Commander Pinkin seisomaan niille sijoilleen.

Lordi Paha seisoi laivansa keulassa, kaukoputki silmänsä päällä. Kätyri hääräsi hänen ympärillään, tehden tarpeettomia pikku kohennuksia hänen diktaattorimaisen täydelliseen ulkomuotoonsa. Meri-ilma ei selvästikään tehnyt hyvää hänen vaateparrelleen, joka oli suolasta kankea. Ei sillä että Pahan valtakunnan lordi olisi moisesta välittänyt. Mikä tahansa oli parempaa vaihtelua hänen kotoisan tulivuorensa loppumattomaan tuhkakerrokseen, joka tuntui takertuneen hänen pienimpäänkin huokoseensa samalla sitkeydellä kuin vaaleanpunainen pääjalkainen, jonka Commander Pink oli kaivanut esiin jostain hänen laivansa sisuksista. Miksei Kätyri ollut hankkiutunut oliosta eroon? Miksi se oli tuotu mukana hänen laivalleen? Miksi Commander Pink ja limainen mustekala olivat niin erottamaton parivaljakko keskellä hänen mertahalkovaa linnakettaan? Kenties pinkkiydellä on jotain tekemistä asian kanssa, Lordi Paha pohti yrmeästi ja suuntasi kaukoputkensa hieman enemmän länteen.

  

Kuinka Commander Pink oli yhtäkkiä ryhtynyt kapinoimaan häntä vastaan? Koskaan ennen hänen ällöttävän pinkki diktaattorikollegansa ei ollut avoimesti vastustanut hänen ylivaltaansa! Hän oli Lordi Paha, pahuuden ja tuhkan kaikkivoipa valtias. Häntä kumarsivat olennot kaikista ulottuvuuksista tästä tuonpuoleiseen. Hän, ja vain hän yksin, ylitti muiden ulottuvuuksien mahtavat ja vähäiset kilpailijat, jotka mieluusti olisivat ottaneet Tuomionvuoren haltuunsa. Hän oli Lordi Paha, joka oli voittanut silinteripopulaation puolelleen, tuhonnut Teletapit ja Adam Lambertin. Häntä seurasivat nimekkäät soturit, hänen lähipiirinsä koostui armottomista tappajista ja mahtavimmasta velhosta mitä kuunaan oli naavapartojen keskuudessa tavattu. Miksi siis Commander Pink, mitättömän L-27 hallitsija, pinkkiyden ja diabetesta vikittelevien suklaakeksien ystävä, kuvitteli pystyvänsä hangoittelemaan vastaan juuri nyt?

  

Oliko tuo likaa linssissä, vai nousiko merestä todella jonkinlainen saari keskellä ei-mitään?

Lordi Paha siristi silmäänsä ja nyökytteli hyväksyvästi. Saari se siellä seisoi ja mitä lähemmäs he lipuivat, mitä tarkemmaksi hän veivasi kaukoputkeaan, sitä paremmin hän erotti muita aluksia sen rantamilla. Kenties tuolta hän saisi hankituksi sopivankokoisen rommitynnyrin Commander Pinkille. Eipähän tarvitsisi enää kuulla halaistua sanaa heiluvista varpaista.

”Hei ja hoi, miehistöni, alamaiseni ja vankini”, Lordi Paha kuulutti Kätyrin ojentamaan megafoniin.

”Laskemme rantaan, soudamme saareen ja valtaamme sen osaksi läpimätää, tuhkanharmaata imperiumiamme. Linjamäen Peruna, aikasi on tullut! Tee historiankirjoihin painetuista tarinoista totta, upota veneet, paatit ja alukset jotka tiellesi osuvat. Merten suuri peruna, tee nimellesi oikeutta edes kerran eläessäsi ja nujerra vastarinta!”

”Yessör”, Linjamäen Peruna kiljui raivoisasti ja viskoi nyrkkiään ilmaan.

”VVV ja Kätyri, kunniaa on murtaa neniä kapakkatappelussa. Kunniaa on iskeä kolpakolla päähän, viiltää kynsiviilalla kurkkuun, hakata vastustajat lautojen väliin sorkkaraudalla. Tehkää esi-isänne ylpeiksi, jos teillä sellaisia on. Älkääkä unohtako minua. En salli teidän häpäistä diktaattorianne kapakkatappelussa.”

”Jos herra lordi niin määrää”, Kätyri kitisi ilkeästi virnuillen ja muuttui kumeasti urahtaen Turbo-Mäniksi. VVV silmäisi sorkkarautaa heiluttelevaa korstoa arvioivasti ja pyöritti sitten silmiään. ”Vielä jonain päivänä toivon sinun riisuvan tuon verkkopaidan. Vielä jonain päivänä se tapahtuu, ja sitten minä syötän sen psykedelialaukulleni ja se on iäksi poissa.”

”Toivot vain”, Turbo-Män urahti ja virnisti niin, että kolot hampaiden välissä näkyivät.

”Erhm, alamaiset”, Lordi Paha yskäisi ja veti taas huomion itseensä. ”Tiedätte tehtävänne. Tehkää se. Nyt.”

”Entä siä, herra Lordimus?” Linjamäen Peruna kysäisi. ”Mikä teidän osanne on?”

”Luulisi, että jopa sinä pimeiden vesien Peruna ymmärtäisit mikä minun osani on tässä suuressa suunnitelmassa”, Lordi Paha puhahti. ”Minä valtaan saaren! Minä alistan sen mitättömät asukit diktatuurini alle! Minä otan kaiken kunnian! Ja minä etsin uuden rommitynnyrin Commander Pinkille. Hänen varpaansa eivät saa joutua kiemurtelemaan liian väljässä tilassa.”

”Siis varpaat”, Linjamäen Peruna nyökkäsi hyväksyvästi. ”Asia selvä.”

”Hienoa.”

Lordi Paha tarttui hattuunsa ja antoi sen vispata itsensä korkeuksiin. Saari ja sen rantamilla keinahtelevat alukset olivat autuaan tietämättömiä tulevasta kohtalostaan. Pian yksi uusi manner maailman tuntemattomista kolkista olisi hänen.

”Hyökätkää!”

~•~

Kommenttilaatikko ei tällä kertaa ole teidän käytettävissänne, koska ette kuitenkaan sitä halua käyttää. Se on ihan kiva tyhjänäkin, eikö vaan? Tietysti voitte uhmata inkvisitiota ja katsoa mitä tapahtuu, jos avaatte aivojanne hieman laatikon suuntaan.

Jos yhtään olen perillä kirjastomme sekalaisesta turhien tarinoiden kokoelmasta, uskaltaisin veikata ettei tätä tarinaa ole enää kuin yksi käärö löydettävänä. Tuon sen teille mitä pikimmin, ellen sitten kuole sitä ennen kohtalokkaaseen yskänpuuskaan tai hautaudu inkvisition papereiden alle. Tuhka ja milleniumin pölyt ovat kasaantuneet kirjastomme nurkkiin sellaisiksi keoiksi ettette uskoisi vaikka näkisitte silmillänne kaiken kauheuden.

Jääkää pahasti

Teidän inkvisiittorinne, Kätyri

Et uskonut että saan tämän valmiiksi ajallaan

Tämä ficci on jatko-osa menestyneelle Tentaakkelitangolle. Se on omistettu Kullalle, koska kenelle muullekaan voin omistaa Transformers-crack-ficin??? Osa juonesta on suunniteltu yhdessä Kullan kanssa. En siis ole vastuussa muusta kuin toteutuksesta. Ja kaikesta minkä suunnitteluun Kulta ei osallistunut…

Kirjailijan huomautukset:

-          Tämä teos ei ole edeltäjänsä veroinen, mutta lukekaa silti.

-          Hahmojen OoC-mittari saattaa edelleenkin näyttää punaista. Oletan että mittari on vain rikki.

-          Nipnip. Licence to kill grammar.

-          Kirjailija ei ole vastuussa reaktioista, joita teos saattaa aiheuttaa. Positiiviset ja palvovat palautteet otetaan vastaan epäillen.

-          Osa kuvista (joita ei tällä kertaa ole) saattaa edelleenkin aiheuttaa reaktioita.

-          Henkisen iän toivotaan nousseen aavistuksen verran, mutta ikäraja on siitä huolimatta oman tulkinnan varassa.

-          Paritukset: Kullan vanha kunnon OTP,  Botiti  x Knock Out, Megs x Kulta, Simmons x tango…

-          Omaan edelleenkin täydet oikeudet Ane-tanin hahmoon. Muut oikeudet kuuluvat vähän mikä minnekin.

-          Gifit/kuvat eivät minun. Eikä niitä edes ole, joten tällä ei ole mitään merkitystä.

-          Ficin nimi on Tunteiden tulkki. Sillä ei ole juuri mitään tekemistä itse tarinan kanssa.

Luku 1. Turvapaikka

Huoltamo sijaitsi kaupungin laidalla pienen sivutien varressa. Polttoainetta, korjausta, varaosia, pesu ja vahaus, kahvia ja pullaa… Paikasta sai lähes kaikkea mitä kuski saattoi toivoa itselleen tai menopelilleen. Mikä parhainta, huoltamossa oli harvoin tungosta ja palvelua sain lähes saman tien. Hyveistään huolimatta huoltamo ei kuhissut asiakkaita. Paikalla tuntui olevan omat vakikävijänsä, joiden joukkoon oli jostain syystä vaikea sulautua. Kenties huoltamo oli liian kaukana valtateistä, eikä pystynyt kilpailemaan keskustan multiyrityksien kanssa. Moni miettikin, kuinka kauan pikku yritys jaksaisi pitää pintansa Viron kuumilla markkinoilla. Moni myös yllättyi, kun pieni huoltamo jatkoi toimintaansa vuodesta toiseen muusta maailmasta välittämättä.

   

Näistä asioista Kulta oli vain hämärästi tietoinen seistessään huoltamon edessä, keräten rohkeutta astua paikkaan sisään. Jokin, sen lisäksi että hän seisoi parhaillaan virolaisen autokorjaamon edessä kuin eksynyt turisti ikään, sai hänet tuntemaan itsensä hermostuneeksi. Oli kulunut jo kolme kuukautta hänen edellisen, varsin epäonnistuneen työsuhteensa loppumisesta ja Kulta oli päivä päivältä neuroottisempi. Joulu oli parin päivän päässä ja viikko sitten hän oli lähestulkoon jäänyt punaisen urheiluauton alle ylittäessään katua. Jos se ei ollut merkki, niin ei sitten mikään. Hänen aikansa oli kertakaikkisesti lopussa ja jos mikään häntä enää saattoi auttaa, niin liittoutuminen hänen edellisen toimeksiantajansa vihollisten kanssa.

   

Autoboteista Kulta oli saanut tietää työskennellessään Soundwaven apumiehenä. Oli ollut suorastaan mahdotonta välttyä kuulemasta, näkemästä ja käsittelemästä botteihin kohdistuvia tietoja. Vielä tuolloin kaikki oli ollut viatonta, lähes turhaa informaatiota jonka hän vain oli tottumuksesta painanut mieleensä. Kuka olisi arvannut, että hänen kaltaisensa kävelevä tietoturvariski olisi vielä hyötynyt itse siitä kaikesta? Eihän hän ollut muuta halunnut kuin rahaa ja annoksensa pimeää energonia!

   

Kulta luki pienen muistilappunsa viimeisen kerran läpi ja tunki sen taskuunsa. Hän marssi huoltamon ovelle ja veti sen auki. Vastaan tulvahti lämmintä, pullantuoksuista ilmaa. Myyjä tiskin takana nosti katseensa ja hymyili kohteliaasti. Sitten hänen silmänsä levisivät, kun hän tunnisti tulijan. Kulta vastasi hymyyn ja peitti yllätyksensä parhaansa mukaan.

   

”Agentti Simmons”,  Kulta sanoi. ”Tapaamme jälleen.”

”Tulitko tangoamaan, Decepticon?” Simmons kysyi ja veti esiin aseensa.

”En tällä kertaa. Tarvitsen turvapaikan”, Kulta sanoi ja seurasi aseen piippua herkeämättä. Hän oli kyllä tiennyt joutuvansa tiukkaan paikkaan, mutta Simmonsin kohtaaminen ei ollut käynyt hänen mielessäänkään.

”Bensa-asemalta?”

”Tiedän kyllä mikä asema tämä on”, Kulta tuhahti. ”Tarvitsen turvapaikan.”

Simmons epäröi ja laski asettaan hieman. ”Jos tiedät tukikohdasta, sinut tulee eliminoida”, hän sanoi, muttei vaikuttanut enää yhtä varmalta. Rakennuksen ulkopuolella pihaan ajoi punainen rekka. Kulta tuskin kiinnitti asiaan huomiota.

”Pidä kädet ylhäällä, pikku Decepticon”, Simmons sanoi. ”Menemme pihalle.”

   

Kulta kävelytettiin ulos ase takaraivoa painaen. Yllätyksekseen hän tunsi olonsa varsin tyyneksi. Ehkäpä tämä oli seurausta niistä kerroista, joina hänet oli lähes kirjaimellisesti tungettu entisen työnantajansa fuusiokanuunaan, tai sitten kyseessä oli jonkinlaista kuolemaan valmistautumista, jota hän oli alitajuisesti harrastanut parin viime kuukauden aikana. Miten vain, hänen rauhallisuutensa hermostutti Simmonsia tavattomasti.

   

”Optimus”, Simmons huusi ja osoitti sanansa pihaan parkkeeratulle rekka-autolle. Kulta ei ollut uskoa korviaan. Tässäkö oli pahamaineinen, Decepticonienkin keskuudessa kavahdettu Optimus Prime?

Kyllä vain. Simmons tyrkkäsi Kullan lähemmäs rekkaa ja pakotti tämän nousemaan ohjaamoon.

”Mitä tämä on, agentti Simmons?” kuului kummeksuva, isällinen ääni.

”Tämä pikku Decepticon tietää tukikohdasta”, Simmons sanoi kiivetessään Kullan perässä penkeille.

Kun ovi oli saatu kiinni, Optimus kaasutti ja paineli tien päälle. Kidnapattiinko minut juuri äsken? Kulta ajatteli katsoessaan, kuinka huoltamo jäi heidän taakseen.

   

”Hän on ihminen, agentti Simmons”, Optimuksen ääni kuului varmana ja vakaana auton kaiuttimista. ”Jos hän tietää tukikohdasta, meille ei jää vaihtoehtoja.”

Mitä vaihtoehtoja? Kulta ajatteli hermostuneena. Tiesinhän ettei tämä ole hyvä ajatus.

”Olen samaa mieltä, Prime”, Simmons vahvisti ja hipelöi asettaan. ”Meidän on vietävä ruum—”

”Meidän on suojeltava häntä ja varmistettava etteivät Decepticonit pääse häneen käsiksi”, Optimus jatkoi kärsivällisesti.

”Te ette ymmärrä, Prime. Hän on Decepticon!” Simmons tiuskaisi. ”Hän on heidän ihmislemmikkinsä. Hän on yksi Soundwaven alaisista!”

Ohjaamon täytti painostava hiljaisuus, joka vaati Kultaa avaamaan suunsa.

”Optimus Prime”, hän aloitti. ”Megatron haluaa minut kuolleena. Tarvitsen suojelua.”

Hiljaisuus muuttui omahyväiseksi ja vähemmän epämukavaksi.

”Agentti Simmons, oletan että olemme nyt yhtä mieltä hänestä”, Optimuksen ääni sanoi. ”Meidän on suojeltava häntä parhaamme mukaan. Olemme täällä turvaamassa ihmisiä Decepticoneilta.”

”Mut—”

”Järjestä hänelle paikka tukikohdassa. Luotan hänet sinun vastuullesi, agentti Simmons.”

Sitten auton ovet levähtivät selkoselleen ja Simmons ja Kulta joutuivat nousemaan ulos. He olivat kiertäneet vain pienen lenkin ja huoltoasema näkyi heidän vasemmalla puolellaan.

    

”Seuraa minua, partneri”, Simmons murahti ja lähti lampsimaan tienviertä pitkin. Kulta kohautti olkiaan. Ainakin hänellä oli turvapaikka. Ei, hän korjasi mielessään, hänellä oli työpaikka.

Luku 2. Takaisin Maahan

”Ikikipinän nimeen, Starscream!” Knock Out puhahti taivuttaessaan puhuttelemansa Decepticonin siivekkeitä takaisin tämän selkäpuolelle. ”Uskallanko edes kysyä miten tämä tapahtui?”

”Älä lörpöttele vaan tee työsi”, Starscream sihahti vastaukseksi samaan aikaan, kun viimeinen siiveke väännettiin viimein oikeaan asentoonsa.

   

”Olen saanut tarpeekseni!” Starscream ärähti varoittamatta ja sai Knock Outin ottamaan hätäisen askeleen taaksepäin. ”Se oli puhdas väärinymmärrys! Olin vain väärässä paikassa väärään aikaan.”

”Ai kuten viime kerralla, kun takavarikoit pimeää energonia omaan käyttöösi lordi Megatronin selän takana?” Knock Out kysyi, viitaten vain vähän aikaa sitten sattuneeseen välikohtaukseen, joka oli tuonut hänen vakiopotilaansa takaisin hoitopöydälle.

”EI! Tai siis… Se oli virhe, myönnän, mutta tämä on jo liikaa!”

”Kieltämättä lordi Megatron ei tätä ennen ole rutistanut sinua näin pahasti”, Knock Out totesi heilautellessaan esiin kaivamaansa hitsauspilliä rennosti käsissään. ”Hänen luottamuksensa lääkintätaitoihini on ylitsevuotavaa, mutta tällä menolla edes minä en saa sinua palautettua entiselleen ilman korvaavia lisäosia.”

”Sille ei tule olemaan tarvetta”, Starscream totesi kuivasti ja nousi ylös hoitopöydältä.

”Hei—”

”Hyvästi, tohtori.”

    Sen sanottuaan Starscream poistui paikalta aavistuksen linkuttaen.

”Hän MITÄ?” Megatron karjaisi niin että koko komentosilta kaikui.

”Hän lähti, Knock Out toisti ja silmäili levottomasti ympärilleen. Soundwave seisoi tavallisella paikallaan näyttönsä edessä, välittämättä ympärillä tapahtuvasta kuulustelusta. Hänen ja Megatronin lisäksi paikalla ei ollut ketään. Miten Starscream kesti näitä tilanteita?

”Kerro minulle, Knock Out, miksi Starscream olisi yhtäkkiä jättänyt Cybertronin, jättänyt Decepticonit?” Megatron kysyi pehmeän pahaenteisesti.

”E-en tiedä, lordi Megatron. Kenties siipien taittaminen oli tällä kertaa pieni… ylilyönti?”

Megatron loi Knock Outtiin pahaenteisen naarmutan-pian-pintaasi katseen, joka onneksi lientyi, kun Soundwave asteli hänen luokseen visiiri vilkkuen.

”Sait selville Starscreamin määränpään”, Megatron myhäili tyytyväisenä. ”Hienoa, Soundwave. Valmista avaruussilta käyttöön”, Megatron sanoi ja käänsi sitten huomionsa jälleen Knock Outtiin.

”Lähde Maahan ja”, Megatron antoi katseensa kiertää lähes tyhjällä komentosillalla, ”ota Botiti mukaasi.”

”Lordi Megatron”, Knock Out takelteli, ”Ymmärrän että olette juuri menettäneet kakkosmiehenne, mutta varmasti teillä on minulle enemmän käyttöä täällä kuin Maassa?”

”Tohtori hyvä, teidän uusi tehtävänne on aloittaa valmistelut Autobottien tuhoamiseksi”, Megatron selvensi kärsivällisesti. ”Normaalisti antaisin tehtävän kakkosmiehelleni, mutta koska päästit hänet menemään… ” Megatron jätti lauseensa ilmaan. Knock Out huokaisi alistuneesti.

”Ja jos satut kohtaamaan Starscreamin, pidä häntä silmällä. Huolehdin hänestä itse kun aika koittaa. Sitä ennen haluan kaiken sujuvan täysin ongelmitta, ymmärrätkö?”

”Täydellisesti.”

Luku 3. Pesu ja vahaus

Kulta istui taukohuoneessa, vanha autolehti ja kupillinen teetä edessään. Aamupäivä oli ollut kuolettavan tylsä ja Kulta toivoi että Optimus olisi sijoittanut hänet johonkin vähän eläväisempään paikkaan. Eihän huoltamossa mitään vikaa ollut, siellä vain ei ollut työtä. Simmons partioi kahvilassa ja seurasi Kultaa herkeämättä aina kun he osuivat kasvotuksin. Sellainen huomio sai kenet tahansa viihtymään vuosikausia vanhojen lehtien ja vara-osaluetteloiden kanssa.

   

Kahvion puolelta kuului heleä ”ding”. Joku oli saapunut sisään. Heillä oli asiakas!

Kulta kuuli Simmonsin puhuvan, sitten kassakone kilahti ja asiakas lähti. Hiljaisuus oli palannut.

   

Iltapäivällä, kun Simmons ja Kulta viettivät vaivaannuttavaa kahvitaukoaan, joku ajoi jälleen pihaan.

”Sinun vuorosi, pikku Decepticon”, Simmons urahti ja usutti Kullan kahvion puolelle.

    

Ovella seisoi perin pohjin järkyttynyt mies, joka ei jostain syystä astunut sisälle kahvion lämpöön.

”Miten voin palvella?” Kulta kysyi ja toivoi että asiakas sulkisi oven. Talvinen ilma puhalsi sisään ja sai Kullan hytisemään.

”Autoni”, mies sanoi paniikissa ja huitoi ulos, jossa Kulta näki punaisen urheiluauton väärin parkkeerattuna.

”Pesu, vahaus, kiillotus, mitä vain teiltä löytyy. Otan koko hoidon”, asiakas sanoi ja kaivoi lompakkonsa esiin.

”Se tekee”, Kulta katsoi luetteloa ja laski nopeasti yhteen, ”Satakaksikymmentä euroa. Olkaa hyvä ja ajakaa autonne sisään halliin.”

Mies nyökkäsi hermostuneesti, maksoi ja kiirehti lähes juoksujalkaa autonsa luokse. Kulta palasi takaisin kahvihuoneeseen. Hänen poissa ollessaan Simmons oli lähtenyt jonnekin. Kulta kohautti olkapäitään, samapa tuo. Hän osasi kyllä pestä ja puunata auton kuin auton.

   

Hallissa Kultaa odotti mitä miellyttävin näky. Kiiltävä, punainen Aston Martin odotti pääsyään hänen käsittelyynsä.

”Aijaijai, mikä pakkaus!” Kulta ihasteli ääneen. ”Ei sinussa paljoa työtä ole, mutta ei se mitään. Pieni puhdistus ei koskaan ole pahaksi.”

   

”Omistajasi on pitänyt sinusta huolta”, Kulta puheli hinkatessaan auton kiiltävää pintaa sienellään. ”Tosin, niin minäkin olisin. Voisin ottaa sinut koeajoon ihan milloin vain. Ihan harmittaa, ettei Optimuksen porukassa ole ketään sinun laistasi”, Kulta huokaisi ja viskasi pesusienen paljuun. Hän oli juuri kurottamassa kohti letkua, kun jokin muuttui. Kylmät väreet kulkivat Kullan selkäpiitä pitkin ja hän kääntyi varovasti ympäri.

   

”Laske letku alas”, hänen saippuoitu Aston Martininsa sanoi.

”Knock Out?” Kulta pihahti kauhistuneena. Hänet oli löydetty! Decepticonien itserakas, hemmetin hyvännäköinen lääkintämies oli löytänyt hänet! Tietysti! Miten hän olikin ollut niin typerä?

”Älä tule lähemmäs”, Kulta sanoi matalalla äänellä letkua puristaen ja yritti kuulostaa vaaralliselta. Valitettavasti hänen haparoiva Megatron-imitaationsa ei tehonnut ja Knock Out ojensi kätensä häntä kohti.

”Uskallakin! Minä osaan metallikatoa!” Kulta uhkasi, mutta oli jo liian myöhäistä. Hän kiljaisi vertahyytävästi kun Knock Out tarttui häneen saippuaisella kädellään. Ennen kuin Kulta tajusikaan, hänet oli sidottu turvavöillä vielä hetki sitten ihailemansa auton takapenkille.

”Koeajon aika”, Knock Outin ääni kajahti ja sitten he painelivat ulos hallista, pois Autobottien ulottuvilta.

Luku 4. Tunteiden tulkki

Aamu oli mitä kylmin ja kirkkain. Aurinko värjäsi horisontin vaaleanpunaiseksi ja lumi kiilsi hopeisena jäätyneen järven pinnalla. Lämmin ilma höyrysi pieninä pilvinä keskeltä järveä, jossa Optimus Prime istui pakkasnestettä siemaillen. Hänen onkivapansa nyki kevyesti virran viedessä syöttiä jossain syvällä jään alaisessa maailmassa.

    

Oli kulunut seitsemäntoista tuntia Kullan katoamisesta. Autobotit olivat paneutuneet etsintöihin, mutta tähän mennessä työ ei ollut tuottanut tulosta. Optimus epäili vahvasti katoamisen liittyvän Decepticoneihin, mutta jotain tuntui silti puuttuvan kuvasta. Decepticonit olivat mystisesti kadonneet maisemista, lähes samoihin aikoihin kuin Kullan työsuhde Megatronin alaisuudessa oli loppunut, eikä mikään tätä ennen ollut varoittanut heidän paluustaan.

   

Optimus huokaisi ja siemaisi jälleen suullisen pakkasnestettä. Oliko sittenkään ollut viisasta tarjota Kullalle suojapaikkaa huoltamolta? Jos agentti Simmons olikin oikeassa ja ihminen oli yhä Decepticonien listoilla, valmiina vakoilemaan ja toimimaan Megatronin käskystä? Moni hänen Autobottitovereistaan oli valmis uskomaan Simmonssia ja jättämään ihmisen Megatronin huoleksi. Optimus itse ei kuitenkaan ollut luopunut toivosta. Kulta saattoi olla entinen Decepticonien työntekijä, mutta varmasti hänen motiivinsa, mitä ikinä olivatkaan olleet, olivat suuresti muuttuneet kokemuksen myötä.

   

Optimus sävähti, kun hänen linjaltaan alkoi yllättäen kuulua särinää.

”Ratchet?” hän kysyi.

”Väärin”, kuului pelottavan tuttu ääni. Ääni, joka ei missään tapauksessa kuulunut hänen linjoilleen.

”Megatron”, Optimus vastasi. ”Mitä olet tehnyt Kullalle?”

”Kullalle? Tarkoitatko entistä työntekijääni?” Megatron kysyi viattomalla äänellä. ”En ole nähnyt ihmistä sen jälkeen kun hän jätti Nemesiksen.”

”Minä tunnen sinut, Megatron”, Optimus sanoi ankarasti. ”Ihmisen on parasta olla kunnossa, tai muuten sinua ei pelasta mikään.”

Linjalta kuului karheaa naurua. ”En ole lainkaan yllättynyt jalosta pyrkimyksestäsi suojella Kultaa. Vain jos tietäisit, millaisen olennon olet ottanut siipiesi suojaan, jättäisit hänet kenties suosiolla minun huostaani.”

”Mitä tarkoitat?”

”Hänellä on riippuvuus, jossa vain minä voin auttaa”, Megatron sanoi.

    

Linjalle syntyi syvä hiljaisuus. Optimus ei voinut kuvitella millaiselle käsittelylle Megatron oli Kullan altistanut, mutta mitään hyvää se ei varmastikaan ollut. Kulta ansaitsi tulla pelastetuksi, vaikka hän itse ei sitä ehkä vielä ymmärtänyt.

   

”Megatron, vaadin sinua päästämään ihmisen vapaaksi. Olen luvannut turvata hänen olonsa ja sen tulen tekemään vaikka se tarkoittaisi kaksintaistelua kanssasi”, Optimus sanoi vakavasti.

”Tuon juuri halusinkin kuulla”, Megatron sanoi voitonriemuisesti. ”Tavatkaamme keskiyöllä, Optimus. Löydät kyllä paikalle.”

Linja hiljeni.

”Ylitit kaikki odotukseni, Knock Out”, Megatron onnitteli välittömästi, kun avaruussilta hänen takanaan oli sulkeutunut. Soundwave oli saapunut myös paikalle ja seisoi varjona mestarinsa takana.

”Löysit sekä Autobottien tukikohdan, että yhden kadonneista alaisistani. Et ehkä olekaan niin toivoton kuin olet antanut ymmärtää.”

”Kiitos, mestari”, Knock Out sanoi hämillään ja vilkaisi huolissaan hämärään nurkkaan, jonne hän oli sijoittanut Kullan. Botiti seisoi vahdissa ihmisen vierellä, täydellisen tiedottomana ympärillään tapahtuvasta keskustelusta.  Megatron seurasi Knock Outin katsetta ja hymyili vinosti nähdessään Kullan istumassa sohvaan kahlittuna, kasa suklaapatukoita ja vielä suurempi kasa käärepapereita edessään. Lasillinen vihreää Mehukattia seisoi puoliksi juotuna Botitin olkapäällä. Pieni Decepticon ei ehkä edes tiennyt siitä, sillä tämän koko huomio oli kiinnittynyt tiukasti Knock Outtiin.

    

”Universumi on pieni”, Megatron sanoi astellessaan Kullan eteen.

”Iltaa, lordi Megatron”, Kulta sanoi kohteliaasti. Megatron loi hämmentyneen katseen Knock Outtiin.

”Tuollainen hän on ollut siitä asti kun saavuimme tänne”, Knock Out totesi olkiaan kohauttaen. ”Kohteliaisuus on varmasti Optimuksen vaikutusta hänen muutoin sairaaseen mieleensä.”

”Tuskinpa sentään. Tuo on vain hänen tapansa esittää vaaratonta uhria”, Megatron sanoi ja mulkoili inhoten roskakasaa Kullan jaloissa.

”Sinä et huijaa minua, pikku narkkari”, hän sanoi Kullalle. ”Minä tunnen sinut. Tiedän millainen olet, etkä tule selviämään tästä elossa.”

”Sinä aliarvioit minut, lordi Megatron”, Kulta sanoi. ”Olen selvinnyt elossa murhayrityksistä, joita et osaa edes kuvitella.”

Megatron räjähti nauramaan. ”Olet kuin Starscream. Sillä erotuksella, että et yritä suistaa minua vallasta. Mutta se ei sinua pelasta. Optimus Prime saa huomata sen, samoin kuin sinä ja kaikki, jotka tähän sotkeutuvat.”

”Olen parempi kuin Starscream”, Kulta mutisi ja sai palkakseen hieman lisää naurua.

    

”Tänä iltana Optimus Prime saapuu vieraaksemme”, Megatron sanoi Knock Outille niin, että Kultakin varmasti kuuli. ”Sinun tehtäväsi on varmistaa että juhlakalumme pysyy aloillaan tanssiin asti.”

”Aivan kuten tahdotte, lordi Megatron”, Knock Out vastasi ja vilkaisi pelokkaasti Kultaa.

”Lisäksi, siivoa tämä järkyttävä sotku. Tämä muistuttaa minua Kaonin kaatopaikoista enkä soisi Optimuksen näkevän sitä viimeisenä näkynään ennen kuolemaansa.”

Luku 5. Pimeä energon popcorn ja muita reseptejä

Päiviä kestänyt etsintä alkoi viimein tuottaa tulosta. Starscream huokaisi helpotuksesta. Hän ei suinkaan katunut lähtöään Cybertronilta, saati että hän olisi ikävöinyt mestariaan, mutta ellei hänen onnensa olisi kääntynyt, hän olisi hyvin saattanut katua paluutaan Maahan. Viheliäinen planeetta täynnä ihmisiä, puhumattakaan Autoboteista jotka yhä lymysivät piilossaan ja veljeilivät pienten lihallistensa kanssa. Jos vain pimeää energonia olisi muuallakin yhtä paljon kuin Maassa…

   

Pimeä varastoalue siinsi hänen edessään lumisena ja autiona. Ihmisten värikkäät valot olivat kadonneet ja vain palanen kuuta loi kalpeaa valoaan kun Starscream laskeutui alas. Hänen jalkansa upposivat pehmeästi koskemattomaan lumeen. Täälläkö muka pimeää energonia? Starscream oli melko lailla varma, ettei lähistöllä ollut ainoatakaan energonvarastoa, mutta jos Megatron olikin jättänyt jotain maahan odottamaan Decepticonien paluuta…  Siitä mestari tuskin kertoisi minulle, Starscream ajatteli yrmeästi ja lähti kulkemaan kohti aluetta, josta hänen signaalinsa oli lähtöisin.

    

Varasto oli yksi suurimmista ja vaikutti aivan yhtä hylätyltä kuin kaikki muutkin. Starscream kurkisti varovasti sisään ja kun reitti vaikutti selvältä, hän livahti ääneti hämärään halliin.

”Missä se on”, Starscream mutisi itsekseen alkaessaan penkoa paikkoja. Piiloja oli hyvin vähän, varsinkaan sellaisia joihin olisi saattanut piilottaa pimeän energonin palasia. Siitä huolimatta… Jossain sen täytyi olla. Edes pikkiriikkinen sirpale…

   

”Kuka siellä?”

Ääni säikäytti Starscreamin pahanpäiväisesti.

”M-m-mi—, sinä?”

”Lordi Megatron oli oikeassa”, Kulta sanoi väsyneellä äänellä ja sai Starscreamin sävähtämään uudelleen. ”Universumi on todella pieni.”

”Mitä sinä täällä teet?”

”Samaa voisin kysyä sinulta”, Kulta vastasi. ”Olet kuulemma jättänyt Decepticonit.”

”Miten sinä tiedät siitä?” Starscream kysyi korkealla äänellä ja jos Kulta ei aivan erehtynyt, hän vilkuili jo ympärilleen pakotietä etsien.

”Knock Out ei ole puhunut juuri muusta sen jälkeen kun saavuimme tänne. Ja lordi Megatron on käynyt kuumana jo pelkästä nimesi lausumisesta.” Viimeisen lauseen Kulta lisäsi aivan kuin se olisi ollut mitätön sivuseikka. Todellisuudessa Kullalla ei ollut harmainta aavistusta siitä, mitä Megatron teki tai ajatteli Starscreamin nimen kuullessaan, mutta tuskinpa se oli mitään miellyttävää. Ainakaan Starscreamille itselleen, mikäli tämä sattuisi jäämään kiinni paikan päältä.

”O-o-onko lordi Megatron täällä? ” Starscream kysyi kauhuissaan. Sitä se pimeä energon oli siis tarkoittanut!

”Eiköhän hän pian palaa”, Kulta sanoi. ”Hän on varmasti iloinen huomatessaan sinun liittyneen joukkoon. Knock Out ja Soundwavekin ovat mukana.”

   

Tässä oli tarpeeksi syytä lähteä Maasta mitä pikimmiten. Energonia, pimeää tai tavallista, olisi kyllä jossain muuallakin. Tai jos ei olisi, ainahan hän voisi jättää alkavan taiteilijanuransa ja ryhtyä kehittämään ilmiömäisiä tanssikykyjään hieman pidemmälle. Tango sujui kuin tanssi ja kenties se antaisi enemmän kuin tarpeeksi mahdollisuuksia toteuttaa hänen vastaheränneitä taiteellisia intohimojaan.

    

”Älä unohda minua, Starscream”, Kulta huikkasi Starscreamin perään, kun tämä oli jo lähes katoamasta varaston hämärästä. ”Jätä minut tänne ja kerron käynnistäsi Megatronille”, Kulta uhkasi.

Se sai Starscreamin pysähtymään. ”Sinä, alhainen ihminen, et uskaltaisi. Megatron tappaisi meidät kummatkin.”

”Hän tekee sen joka tapauksessa”, Kulta tuhahti ja kiskoi kahlittuja raajojaan. Botiti loi häneen uteliaan silmäyksen, ennen kuin vajosi jälleen koomaansa. ”Vapauta minut ja saat signeeratun kopion uusimmasta teoksestani: Pimeä energon -popcorn ja muita reseptejä. Ilman sitä sinulla ei ole toivoakaan pimeä energon-taiteilijana. Lisäksi, me kumpikin elämme ehkä hieman pidempään. Kuulostaa hyvältä, eikö?”

   

Starscream harkitsi ehdotusta muutaman sekunnin, ennen kuin kiirehti takaisin Kullan luokse.

”Tätä kohtaamista ei koskaan ollutkaan”, hän sanoi ja vapautti Kullan kahleistaan.  Sitten, ennen kuin Kulta ehti vastata, Starscream muuntautui ja ampaisi ulos varastosta, kadoten pieneksi pisteeksi kirkkaalle yötaivaalle.

    

Kulta hymyili itsekseen, keräsi Knock Outin siivoukselta säästyneet suklaapatukkansa ja jätti kotoisaksi käyneen vankilansa.

Vain hetkeä myöhemmin hän kuuli Botitin raivostuttavan äänen ulvovan: Uaaa-Uaaa- Kulta-Karkaa.

Luku 6. Jossa Soundwave soittaa

”Pitkästä aikaa, Optimus”, Megatron tervehti, kun Optimus Primen siluetti ilmestyi näkyviin.

”Iltaa, Megatron”, Optimus tervehti jähmeästi ja asteli tyynen rauhallisesti valokeilan sisään.

”Missä Kulta on?”

”Säilössä”, Megatron vastasi omahyväisesti hymyillen.

”Siinä tapauksessa ei enää viivyttelyä”, Optimus tokaisi. ”Olen tullut kuten pyysit, Megatron. Luovuta Kulta ja hoidetaan tämä pois alta.”

”En voi sanoa, ettenkö haluaisi pikku verenimijästä eroon mahdollisimman pian”, Megatron totesi ja heilautti kättään epämääräisesti jonnekin varjoihin. Pian sen jälkeen vihertävä hehku valaisi varastoaluetta ja Soundwave asteli maasiltaan ja katosi näkyvistä.

   

”Nyt kun olemme kahden, mitäpä jos ottaisimme kanisterillisen. Ihan vain vanhojen aikojen kunniaksi”, Megatron ehdotti ja osoitti varaston seinää vasten pinottuja jäähdytysnestekanistereita. ”Järjestin tarjoilun ihan tätä tapaamista varten”, Megatron jatkoi ja hymyili niin että sahalaitaiset hampaat vilkkuivat.

Ennen kuin Optimus ehti vastata, maasilta ilmestyi jälleen näkyviin ja Soundwave asteli paikalle.

Yksin.

    

”Uaaa-Uaaa- Kulta-Karkaa.” Botitin ujellus toistui Soundwaven äänitteeltä.

”Miten niin karkaa?” Megatron ärjäisi. ”Mitä tapahtui vartioinnille? MISSÄ UNICRONIN NIMEEN ON KNOCK OUT?” Megatron päästi ilmoille vertahyytävän gladiaattorikarjaisun, kasvot yötaivaalle suunnattuina. Vaaleanpunertava pimeän energonin hehku loisti hänen suljettujen silmiensä takaa.

    

”Ratchet”, Optimus puhui. ”Kuulitko kaiken?”

”Oikein hyvin”, Ratchetin ääni vastasi linjalta.

”Kulta ei varmastikaan ole ehtinyt kauas. Lähetä Bumblebee ja Smokescreen hänen peräänsä.”

”He ovat jo menossa”, Ratchet sanoi. ”Avaan maasillan ja lähetän taustatukesi paikalle. Löydämme kyllä Kullan, joten viivyttäkää isoa M:ää niin kauan kuin pystytte.”

     

”Soundwave, sinun on parasta löytää Kulta ennen Autobotteja”, Megatron sanoi synkästi. ”Minä pidän huolen Optimus Primestä, ja kun olen valmis, hän saa katsoa kuinka räjäytän sen pienen ihmisrääpäleen atomeiksi!”

”Mitä sinä täällä teet?” Simmons älähti kauhistuneena, kun huoltamon ovi levähti auki ja yksinäinen naishahmo huojui sisään ja lysähti istumaan lähimmälle tuolille.

”Pitkästä aikaa. Onko Kattia?”

”Ei. Kahvin, teen tai kaakaokupillisen saa eurolla viidelläkymmenellä. Vesi on ilmaista jos ostat jotain tiskiltä”, Simmons sanoi ja vilkuili hermostuneena ulos. Piha oli tyhjä ja yksi ainoa katulamppu valaisi lumista maata. Optimus ei ollut vielä palannut ja muut botit olivat kaasuttaneet pihasta vasta hetkeä aikaisemmin. Vain Ratchet oli yhä paikalla, mutta Simmonsilla ei ollut pienintäkään halua esitellä Kullan outoa ystävää Autoboteille. Aivan liian moni oli jo sekaantunut ja päässyt jaolle heidän salaisuuksistaan.

”Olin aivan varma että täältä saisi halpaa Kattia”, Ane-tan mutisi haukotuksen lomasta, yhä muodottomasti pöydän ääressä röhnöttäen. ”Toin Kullan tänne vieroitushoitoon, mutta nyt olen kadottanut hänetkin. Ette ole sattuneet tangoamaan viime aikoina?”

”Emme”, Simmons sanoi vaivaantuneesti. ”Mutta voit uskoa että tanssisin tangoa vielä kerran, jos vain saisin mahdollisuuden. Tällä hetkellä—”

Simmonsin lause jäi kesken, kun kahvion täytti hirveä, sydämenpysäyttävä soittoääni.

”Anteeksi”, Ane-tan sanoi ja kaivoi puhelimensa esiin. ”Pitää vastata.”

   

”Haloo?”

Hiljaisuus. Pari pientä särähdystä linjalta ja lopulta epäselvää, matalaa örinää: ”Onko Kulta siellä?”

”Anteeksi? Linjassa on jotain vikaa”, Ane-tan sanoi kulmat kurtussa. ”Kuuluuko tämä sinne?”

”…”

”Voin jättää Kullalle viestin, odota hetki”, Ane-tan sanoi ja alkoi kaivaa taskustaan paperilappua.

”Sulje puhelin!” Simmons karjaisi ja ryntäsi tiskin takaa kohti Ane-tania, mutta liian myöhään. Kahvilan ovi kävi toistamiseen illan aikana ja Kulta astui sisään.

    

”Minä etsinkin sinua”, Ane-tan hihkaisi huomatessaan Kullan. ”Tulit sopivasti. Joku haluaa puhua kanssasi.”

Ane-tan ojensi puhelimensa Kullalle, joka katsoi sitä pelokkaan hämmentyneenä. Kulta nosti puhelimen korvalleen ja…

”Puhelu on katkennut”, hän sanoi ja ojensi puhelimen takaisin Ane-tanille.

”Sääli”, Ane-tan sanoi olkiaan kohauttaen. ”Joku yritti tavoittaa nimenomaan sinua. En kyllä tajua miksi hän minulle soitti.”

   

”Milloin sinä olet viimeksi juonut Kattia?” Kulta kysyi.

”Pari päivää sitten. Kai”, Ane-tan vastasi ja kuulosti tuskaiselta. ”Toivoin että olisin viimein osunut kunnon Katti-suoneen, mutta sen löytäminen ei olekaan niin helppoa kuin kuvittelin.”

”Sääli. Ehkä sinun pitäisi palata takaisin Suomeen?” Kulta kysyi toiveikkaasti.

”En ihan vielä. Sitä paitsi, en voi jättää sinua tänne yksin nyt kun vieroituksesi on vasta alkanut.”

”Tuo on tarpeetonta. Mitään riippuvuutta ei ole koskaan ollutkaan”, Kulta vastasi.

”Neidit”, Simmons puuttui puheeseen, ”on ikävä keskeyttää teidät, mutta meillä on seuraa.”

    

Kulta ja Ane-tan kääntyivät katsomaan agentti Simmonsin osoittamaan suuntaan. Ulkona, keskellä huoltamon parkkipaikkaa, yksinäisen katulampun valossa, seisoi Soundwave.

Luku 7. Jossa Kulta käyttää massatuhoaseita

”Eikö tuo ollut työnantajasi?” Ane-tan kysyi Kullalta heidän seistessä keskellä kahvilaa. Soundwave seisoi yhä ulkona, seuraten heidän epätoivoisen tilanteensa kehittymistä.

”Melkein”, Kulta mutisi. Hänellä oli vahva aavistus siitä, ettei Ane-tan ihan käsittänyt tilanteen vakavuutta. Luojan kiitos nainen ei ollut aivan mehuissa tai muuten he olisivat varmasti jo ulkona tapaamassa ”Shoundavea”.

”No, pikku Decepticon”, Simmons murahti. “Katso mitä olet tehnyt! Eihän täällä ole edes tilaa tangoon!”

”Unohda tango!” Kulta kivahti. ”Missä Optimus on? Tee jotain!”

”Mitä? Haluatko minun tanssivan tuon kanssa?” Simmons kysyi epäuskoisena. ”Ratchet, meillä on tilanne. Tarvitsemme apua.”

”Bumblebee ja Smokescreen ovat yhä etsimässä Kultaa ja Optimus viihdyttää Megatronia”, kuului Ratchetin ääni Simmonsin korvasta.

”KULTA ON TÄÄLLÄ!”

”…”

”MIKSI ET ILMOITTANUT AIKAISEMMIN?”

”Ehkä siksi että hän ilmestyi vasta hetki sitten!”

”Hyvä on. Ilmoitan Optimukselle. Pitäkää matalaa profiilia. Emme halua Decepticoneja tukikohtaan”, Ratchet sanoi. ”Niin, mikä se teidän tilanteenne oli?”

”Se… Hitto”, Simmons puhahti. ”Linja on poikki. Nyt riitti!”

     

Kulta ja Ane-tan katsoivat kuinka Simmons marssi ulos, suoraa tietä parkkipaikalla seisovan Soundwaven luokse.

”Tästä et selviä tangolla”, Simmons karjui ja veti käsiaseensa esiin. Valitettavasti ele ei tehnyt vaikutusta muihin kuin yksinäiseen varpuseen, joka lähti lentoon katulampun päältä.

”Tämä ei pääty hyvin”, Kulta sanoi hiljaa ja veti takkinsa alta esiin kourallisen suklaapatukoita. ”Minulla ei ole enää vaihtoehtoja.”

”Mitä ihmettä sinä hourit?” Ane-tan kysyi varuillaan. Kulta ei vastannut enää. Hän vain käveli päättäväisesti ulos rakennuksesta, Soundwaven odottavien lonkeroiden luokse.

”Hän on oikeassa. Tämä ei pääty hyvin”, Ane-tan ajatteli hiljaa itsekseen ja seurasi Kultaa ulos parkkipaikalle.

   

”Tassi, tanssi, senkin kakkosluokan purkinavaaja!” Simmons kiljui ja väisteli Soundwaven lonkeroita samalla kun ammuskeli aseellaan. ”Megatron ei ole täällä sinua pelastamassa! Lausu viimeiset sanasi ja valmistaudu kohtaloosi, senkin—” Simmonsin puhe katkesi kun Soundwave nosti tämän ylös yhdellä lonkerollaan. Vihreänhehkuinen maasilta aukesi Soundwaven eteen ja…

…pimeää energonia singahti ulos maasillasta.

 ”MITÄ HAASKAUSTA!” Kulta huusi kauhuissaan kun energonammus tuhosi pätkän tietä kaukana heidän takanaan.

    

”Tämä loppuu nyt, Megatron!” Optimuksen ääni kuului jostain. Hetkeä myöhemmin Megatron lensi ulos maasillasta, Optimus tiukasti perässään.

”Megatron?” Ane-tan kysyi Kullalta. Hän oli varmasti kuullut nimen joskus aikaisemminkin.

”Pitkä juttu”, Kulta sanoi ja vilkuili ympärilleen piilopaikkaa etsien.

”Hän oli työnantajasi!” Ane-tan huudahti.

”Juuri hän”, Kulta vastasi, tähyten nyt taivaalle. Megatron ja Optimus olivat kadonneet näkyvistä.

    

”Päästä minut alas! Lonkerot irti minusta”, Simmons kiljui killuessaan yhä Soundwaven otteessa. Vastaukseksi Soundwave viskasi Simmonsin avonaiseen maasiltaan ja sulki sen.

”Mitä nyt?” Ane-tan kysyi. Kulta ei vastannut vaan tuijotti Soundwavea tiukasti.

”Älä karkaa mihinkään”, Soundwave sanoi. Ilmeisesti äänite oli osa Megatronin ja Starscreamin keskustelua, sillä Starscreamin toivoton ulina kuului Megatronin karjaisun alta.

”Ei tulisi mieleenikään”, Kulta mutisi ja hipelöi suklaapatukoitaan.

”Laske aseesi ja antaudu.”

”Ei minulla ole aseita”, Kulta vastasi ja nosti kätensä näkyville. ”Vain suklaapatukoita. Äläkä tule yhtään lähemmäs tai tungen nämä patukat virtapiireihisi!”

    

Ennen kuin Soundwave ehti vastata, tai Kulta uhkailla itseään pahempaan tilanteeseen, Megatron ja Optimus palasivat. Optimus syöksyi pimeydestä ja lensi päin huoltoasemaa. Megatron asteli rauhallisesti perässä, silmät pimeästä energonista leimuten.

”Nyt, Optimus”, hän hykerteli ilkeästi, ”Katso kuinka hyvin suojelit pikku narkkariasi.

Hyvää työtä, Soundwave”, Megatron sanoi ja käänsi täyden huomionsa Kultaan.

”Kuten tavallista, ystäväsi on taas mukana todistamassa kaiken.”

”En pyytänyt häntä tänne”, Kulta sanoi. ”Hänellä ei ole mitään tekemistä meidän kanssamme.”

”Mutta hän kuolee täällä, aivan kuten sinä ja Optimus Primekin”, Megatron julisti ja tähtäsi fuusiokanuunallaan Kultaa kohti.

    

Vaaleanliila hehku täytti kanuunan ja säteili Kullan ylle. Optimus Prime kyhjötti sivussa, silmät laajentuneina, pelokas ilme kasvoillaan. Ane-tan seisoi pari metriä Kullan takana, kykenemättä juoksemaan mihinkään suuntaan, sillä Soundwave seisoi sivussa eikä Ane-tan jostain syystä halunnut kohdata menneitä muistojaan, jotka oli onnistunut hukuttamaan syvälle mehukattihuurujen sekaan.

Fuusiokanuuna hohti kirkkaasti ja Megatron ampui.

    

Vaaleanpunertava hohde ympäröi Kullan ja sitten… Se oli ohi.

”Kuinka tämä on mahdollista?” Megatron sanoi. Hänen äänensä oli tuskin kuultavissa, niin äimistynyt hän oli. Kulta seisoi vahingoittumattomana hänen edessään, suonet pimeää energonia hohtaen.

”Miten… Mistä tämä hulluus kumpuaa?”

”Se olen vain minä, Megatron”, Kulta sanoi. Hänen silmänsäkin hehkuivat hennosti pimeän energonin sävyä.

”Minun vuoroni.”

    

Kulta viskasi suklaapatukkansa Megatronin kanuunaan. Käärepaperit ritisivät ja sulaa suklaata pirskahteli heidän päälleen sen osuessa kuumaan metalliin.

”Mitä sinä teit?!?” Megatron karjui, ilmeisesti Kullan odottamaton hyökkäys oli palauttanut hänet taas maan pinnalle.

”MITÄ SINÄ TEIT?”

”Sinun ei olisi pitänyt koskea massatuhoaseisiini”, Kulta sanoi rauhallisella äänellä. ”Sinun olisi pitänyt antaa niiden olla, mutta pakotit minut katsomaan, kuinka Knock Out siivosi ne pois.”

”Mistä sinä puhut, typerä ihminen?” Megatron karjui.

”Suklaasta, lordi Megatron”, Kulta sanoi tyynesti. ”Miltä sinusta tuntuisi, jos söisin kaiken pimeän energonin sinun katsoessasi avuttomana vierestä?”

    

Se riitti Megatronille. Hirvittävästi karjaisten hän heilautti nyrkkiään, aikomuksenaan liiskata Kulta pieneksi veriseksi läntiksi.

”Riittää, Megatron”, Optimus Prime sanoi. Kulta katsoi ylös ja näki Optimuksen pidättelevän Megatronin kättä. Vihreä maasilta väreili parkkipaikalla ja Ratchet saapui paikalle taluttaen ontuvaa Arceeta. Bulkhead laahusti perässä, ei tosin kovinkaan mairittelevassa kunnossa.

Soundwave seisoi yhä sivussa, mutta ei enää yksin. Bumblebee ja Smokescreen olivat ilmestyneet pitämään hänelle seuraa, valmiina ampumaan pienimmästäkin liikkeestä.

”Olet hävinnyt, Megatron”, Optimus sanoi. ”Kulta jää meidän luoksemme, samoin kuin hänen ystävänsä.”

”Luonnollisesti, Optimus”, Megatron sanoi. ”Mutta minä en ole hävinnyt, eikä meidän taistelumme ei ole vielä ohitse. Ei ennen kuin makaat kuolleena jaloissani!”

”Luonnollisesti, Megatron”, Optimus huokaisi. ”Mutta nyt on joulu ja sen kunniaksi annan sinun ja Soundwaven lähteä vahingoittumattomina. En soisi sinun pilaavan tätä yhdessäolon juhlaa meiltä tai itseltäsi.”

Megatron tuhahti halveksuvasti. ”Lähdetään, Soundwave. Jos mikään kuvottaa minua enemmän kuin Autobottien oodi ystävyydelle, niin se on Optimuksen oodi ihmisille ja heidän arvottomalle kulttuurilleen.”

   

Hetken kuluttua sekä Megatron että Soundwave olivat kadonneet maasillan uumeniin ja huoltoaseman piha oli jälleen vapaa Decepticoneista.

”Olen iloinen, ettei teidän käynyt kuinkaan”, Optimus sanoi Kullalle ja Ane-tanille johdattaessaan heidät huoltoaseman alle, jossa varsinainen Autobottien päämaja sijaitsi. ”Kerrohan, Kulta, miten sinä selvisit siitä iskusta? Olen nähnyt parempienkin sotilaiden kuolevan Megatronin fuusiokanuunaan.”

”Tuota”, Kulta aloitti vaivaantuneena. ”Se oli vain tuuria. Hän ampui ohi.”

Optimus nosti epäilevästi kulmapalojaan.

   

”Olin aivan varma että olit mennyttä”, Optimus sanoi pitkän tauon kuluttua, ”mutta pääasia että selvisit. Missä agentti Simmons on?”

”Hänet heitettiin avaruussiltaan”, Ane-tan sanoi, avaten suunsa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Optimus ja muut Autobotit kääntyivät katsomaan Ane-tania ihmeissään, aivan kuin vasta nyt muistaen hänen läsnäolonsa. Ane-tankin vaistosi sen ja hymyili vaivaantuneesti.

”Ei teillä sattuisi olemaan Mehukattia?”

”Toki”, Ratchet sanoi ja katosi kiireesti hakemaan lasillisen kattia.

Toisaalla:

”Starscream olisi varmasti epäonnistunut siinä missä minäkin”, Knock Out pihahti ja irvisti, kun Megatron iski toisen lommon hänen ennen niin virheettömään pintaansa. ”Ihminen osaa metallikatoa! Meillä ei olisi ollut mitään mahdollisuuks—”

”Starscream ei olisi lähtenyt vaihtamaan korkokenkiään silloin, kun vahdittavana on pimeään energoniin addiktoitunut  ihminen, jolla on paitsi tietoa Soundwaven raporteista, myös muistikuvia siitä mitä tapahtui Nemesiksellä ennen lähtöämme Maasta!” Megatron karjui ja painotti sanojaan taas yhdellä hyvin tähdätyllä napautuksella, joka rikkoi Knock Outin vasemman etuvalon. ”Starscream ei olisi paennut paikalta vain, koska tuoliin on sidottu pieni, mitätön Maan syöpäläinen, joka on mieltynyt Unicronin vereen! Ja mitä tulee metallikatoon, Starscream olisi ennemmin taivutellut sen raivostuttavan pimeää energonia imevän mielipuolen puolelleen hyökätäkseen sitten minua vastaan, ennen kuin täysin unohtanut ja hylännyt tehtävänsä päästäkseen kiillottamaan pölykapseleitaan! Sinä sen sijaan…”

”Lordi Megatron, tämä ei tule toistumaan.”

”Ei, Knock Out, ei todellakaan. Nyt kun Kulta ei ole enää käsissämme ja Optimus Prime on juhlistamassa voittoaan jäähdytysnestettä siemaillen, sinä lähdet etsimään Starscreamia ja raahaat hänet takaisin vaikka sinun pitäisi tuoda hänet luokseni pala palalta. Ja jos epäonnistut, minä etsin sinut, puran osiin ja lähetän palasi Shockwaven laboratorioon lisäosiksi. Tuliko kaikki selväksi, Knock Out?”

”Kyllä, lordi Megatron, mutta saanko kysyä, miksi kaikki tämä juuri nyt?”

”ET SAA, KNOCK OUT!” Megatron karjui. ”Ala mennä jo ennen kuin muutan mieleni ja muutan sinut romumetalliksi tässä ja nyt!”

”Kyllä, lordi Megatron”, Knock Out sanoi kiireesti ja kaahasi tiehensä rikkoen samalla kaikki nopeusennätyksensä.

Jälkinäytöksiä

Virossa:

”Kuulehan Kulta, minusta tuntuu että aloitimme tangomme väärin askelin”, Simmons sanoi eräänä iltapäivänä heidän istuessaan tyhjän huoltamon kahvilassa. Teekupit höyrysivät ja marketista ostettu piparipaketti seisoi pöydällä heidän välissään, puoliksi syötynä.

”Mitä tarkoitat?”

”Tarkoitan, että oli kenties liioiteltua leimata sinut Decepticoniksi lähes perusteltujen ennakkoluulojeni pohjalta”, Simmons sanoi ja hymyili anteeksipyytävästi.

”Ai. Se juttu. Minulle riittää että myönnät erehtyneesi”, Kulta sanoi ja otti piparin.

”Hienoa”, Simmons sanoi pirteästi. ”Muussa tapauksessa olisi ollut erittäin vaivaannuttavaa ilmoittaa että olen järjestänyt sinulle pysyvän paikan Autobottien leivistä.”

”Anteeksi kuinka?” Kulta kysyi ja köhi piparinmuruja kurkustaan. ”Miksei minulta kysytty mitään?”

”Olisitko halunnut tehdä sen virallisella tavalla?” Simmons kysyi kulmiaan kurtistaen. ”Saat toki tehdä paperityön jos se on juttusi, mutta Optimukselle riittää että jäät töihin huoltamoon. Hän on syvästi vaikuttunut tavasta, jolla käsittelit Megatronia. Sääli etten ollut näkemässä sitä. Taisit antaa vanhalle kunnon Megsille ajateltavaa, vai kuinka?”

”Eeh… Niinkin voi sanoa”, Kulta sanoi ja laski puoliksi syödyn piparinsa pöydälle. ”Mutta mitä tulee työtarjoukseesi, valitettavasti minun on kieltäydyttävä. En voi jäädä Viroon, kun opintoni ja perheeni ovat Suomessa. Olen kyllä kiitollinen Optimukselle ja muille heidän tuestaan, mutta… Toivottavasti he ymmärtävät.”

”Kenties”, Simmons sanoi olkiaan kohauttaen. ”Sääli. Olit ihan kohtalaisen hyvä työpartneri silloin kun et ollut Decepticon.”

”Emmekö me äsken todenneet etten ole Decepticon?”

”En sanonut ettetkö olisi. Sanoin että oli liioiteltua leimata sinut sellaiseksi ennakkoluulojen pohjalta”, Simmons selvensi.

”Ahaa. No, voin vakuuttaa etten ole Decepticon. Mutta, se ei tee minusta teikäläisiä, ymmärrätkö?”

”Ehkä. Lähtisitkö lounaalle kanssani? Voimme keskustella asiasta enemmän kun saan eteeni kunnon aterian viimeisen käyttöpäivän ylittäneiden pipareiden sijaan.”

”Mitä?” Kulta älähti ja nappasi keksipaketin pöydältä. ”Kyllä. Lähdetään.”

Cybertronilla:

”Ehdin jo huolestua, Knock Out”, Megatron sanoi, kun Knock Out lampsi paikalle. Ilmeisesti tämä oli kerrankin rientänyt suoraan Megatronin luokse, sillä matkan pölyt kirjaimellisesti varisivat hänen yltään jokaisella askeleella.

”Anteeksi, lordi Megatron”, Knock Out sanoi. ”Jostain syystä Starscream oli hyvin vastahakoinen palaamaan takaisin luoksesi.”

”Mistähän se mahtaa johtua?” Megatron kysyi. ”En tiettävästi ole raivoissani hänelle, vai olenko?”

”Sanokaa te, lordi Megatron”, Knock Out totesi kuivasti. ”Starscreamin ulinasta päätellen voisi kuvitella että hän on tehnyt jotain hirveää.”

Megatron kohotti kulmapalojaan ja vilkaisi muotokuvaansa, joka nyt roikkui heidän päämajansa seinällä.

”Missä hän on?”

”Lukittuna laboratoriooni”, Knock Out sanoi.

”Liekö se ollut tarpeellista”, Megatron sanoi ja lähti kävelemään kohti mainittua laboratoriota.

”Tuota, hänet on myös sidottu pöytään ja… Ah, te näette sitten.”

    

”Tervehdys, Starscream”, Megatron sanoi astuessaan Knock Outin työhuoneeseen. Starscream käänsi päätään äänen suuntaan ja mikä ilme hänellä olikaan ollut ennen Megatronin saapumista, muuttui nyt kauhistuneeksi irvistykseksi, jonka kenties oli tarkoitus muistuttaa hymyä.

”Lordi Megatron, ehh, näytte voivan hyvin.”

”Odotitko jotain muuta?” Megatron kysyi ja vilkaisi Knock Outia, joka vain pudisteli päätään.

”Eh, en tietenkään. Kunhan vain sanoin.”

”Hmm. Knock Out, jätä meidät kahden”, Megatron pyysi. ”Selviän hänestä yksin oikein hyvin.”

    

”Olen pahoillani, mestari”, Starscream rääkäisi lähes välittömästi, kun Knock Out oli poistunut huoneesta.

”En voinut… Minulle ei annettu vaihtoehtoja! Hän onnistui uhkailemaan minua, se pieni, inhottava—”

”Starscream, mistä sinä puhut”, Megatron keskeytti.

”Eh… En, en ilmeisesti mistään. En mistään tärkeästä.”

”Niinkö? Miksi sitten huudat? Ja miksi Knock Outilta kesti niin kauan saada sinut takaisin Cybertronille? Miksi sinut on sidottu pöytään?”

”Mestari, luulen että tässä on tapahtunut väärinkäsitys ja minä…”

”…Kuvittelit että olen vihainen koska lähdit varoittamatta juuri kun meidän oli määrä aloittaa suunnitelmamme Autobottien tuhoamiseksi?” Megatron viimeisteli lauseen ääni sana sanalta kohoten.

”Aivan”, Starscream kiirehti sanomaan. ”Juuri niin. Niin siinä kävi.”

Megatron huokaisi raskaasti.

”Sillä ei ole enää väliä. Operaatio epäonnistui, ja on kenties vain hyvä ettet ollut paikalla todistamassa sitä.”

”Aaah, se on sääli. Kovin sääli, mestari. Ehkäpä yritämme nyt uudelleen, kun olen palannut?”

Megatron loi Starscreamiin terävän mulkaisun. ”Ei! Ei ennen kuin Kulta on poistunut Autobottien luota.”

”Ku-ku-kulta?”

”Aivan niin, Starscream”, Megatron sanoi vihaisesti. ”Minua ei ole nöyryytetty niin pahasti koko elämäni aikana. Pistän sen ihmisen maksamaan, vaikka se olisi viimeinen tekoni!”

”Tietysti, lordi Megatron”, Starscream myönteli. ”Sitä ennen, olisiko kovin suuri vaiva päästää minut irti tästä pöydästä?”

Suomessa:

”Onksh Shoundave?”

”…”

”Mä tajushin thän sun juttush viimein. Oishit vaan sanonuth et haluut puhua mulleh. Oisith oikeesti vaan sanonu jotain shiel Virooossa. Meill ois ollun nii paljon aikhaa puhhuu sillo ku Kulta ja Meghsy jutteli keshenää. Mithe sul menee siel laivalla? Muistats ku meil jäi se Pake Impakti keske sillo. Pelataa joshkus lisää, oke?”

”…”

”Sä oot thieks tosi hyvä kuuntelija. Kiitts numerosta. Soithelaa.”