Oraalinen mato

Se lähestyy... se heiluttelee niljakasta päätään ja suoltaa sisuksistaan kummallisia loitsujaan. Kukaan ei voi siltä välttyä ja siksi onkin käskyni tämä, kaikki pienet ja viattomat, evakuoitukaa Tuomiovuoren sisuksiin! Kiireen tulkaa piiloon, turvaan, vuoreen, ennen kuin käy kalpaten. Myelf ja kalju haltia ovat jo matkalla hidastamaan tätä matoista tunkeilijaamme. Samoin on VVV syvällä asumuksessaan teroittamassa sotaviilaansa ja tappavia loitsujaan. Hän meditoi, eikä tunne kipua. Siksi tekin, pienet (ja vähän suuremmatkin) ja pahat, kokoontukaa, yhdistäytykää, ryhdistäytykää ja tulkaa luokseni. Me nousemme kaikki yhdessä tätä oraalista hirvitystä vastaan. Me puolustamme pahuuttamme, koska se on ainoa ja oikea. Me voitamme iljettävän madon, joka limaisella ruumiillaan on ottamassa valtaansa Pahan valtakunnan. Minä, Kätyri käyn taistoon armeijaani johtaen ja kynsin hampain, limaisin käpälin, Turbomän- ja Michael Jackson-formin avulla nitistän, maan rakoon tuon matosen litistän. Siksi, kuulkaa kutsuni, oi alamaiset. YHDISTYKÄÄ!

Ja nyt, kerron teille tarinan, sillä näiden kaikkien hiljaisuuden täyttämien päivien ja tuntien jälkeen koen olevani jotain velkaa.

Pahan sormet

Olipa kerran maa, jossa vuoret olivat yhtä sinisiä kuin meri. Maa, jossa valkean lumen vaippa verhosi vuorten lakia ja sai ne näyttämään osalta pilvien hunnuttamaa yötaivasta auringon laskettua mailleen. 

Tuossa Sinisten vuorten maassa ihmiset olivat aina iloisia. Aina avuliaita, kohteliaita ja ystävällisiä. Sinisten vuorten maassa vallitsi rauha ja sopusointu. 

Kuitenkin, tämä onnellinen maa oli vielä nuori. Vuoret olivat nuoria, meri oli nuori. Ja eräänä kauniina päivänä  löysi Paha tuon sinisen maan. Se ilmaantui pienenä ja heikkona, kuin vastasyntynyt. Se oli kummissaan saapuessaan paikkaan, jossa ei koskaan ollut hyvyyden vihollinen päätään nostanut. Kauaa ei Pahuus kuitenkaan epäröinyt, vaan kävi uuden ja neitseellisen maan kimppuun ahnaasti ja himoiten. Yötä päivää se ahkeroi ja uurasti. 

Ja niin lakkasi Sinisten vuorten maa olemasta iloinen. Kulkutaudit mellastivat, tuholaiset levisivät, varjo ilmestyi asukkaiden mieliin ja he olivat toisilleen ilkeitä, julmia ja juonikkaita. Pahuus sen kuin iloitsi. Vahvistui ja imi uutta synkeää voimaa sisuksiinsa hyvyyden kaikotessa. Sinisten vuorten onnen päivät näyttivät olevan historiaa. 

Vaan, kun toivo on hiipumassa ja hyvyys katoamassa, löytyy aina se yksi, josta viimeinen toivo on noustakseen. Tässä tapauksessa se yksi oli Seppä. Seppä, joka oli elämänsä aikana takonut lukemattomia esineitä, eikä koskaan ollut yksikään tuottanut pettymystä. Ei yksikään antanut aihetta epäonnistumisen kaivertavalle tunteelle. Sillä Seppä tiesi, kuinka houkutella kytevästä hiilestä esiin liekki, kuinka puhaltaa elämä pieneen kipinään. Niin hän myös tiesi, että aina toivo eli, mikäli vain tuo yksi kipinä löytyisi. Ja Seppä näki Sinisten vuorten maan elämänliekin kutistuneen, paenneen kuolevan maan uumeniin, sinne minne muukin lämpö oli kaikonnut kylmyyden tieltä. Sinne, minne maan hyvyys oli paennut Pahan sormia. Mutta Seppä näki, hän näki ohi pahuuden. Hän näki kipinän. Toivon. 

Tuo toivo sydämessään, pieni valon pilkahdus pimeyden keskellä, Seppä lähti Pahaa vastaan. Hän kantoi mukanaan suurta pajavasaraansa, joka ei ollut häntä koskaan pettänyt. 

Pahan löydettyään hän antoi vasaransa laulaa. Uskollinen moukari pieksi Pahaa niin, että koko Sinisten vuorten maa raikasi. Tajutessaan loppunsa lähenevän, Paha pakeni, niin kuin mikään ei ole sitä ennen paennut. Seppä ajoi Pahaa takaa, väsymättä aina maailman laidalle asti. Hän pakotti Pahan kauas pois, aina Sinisille vuorille. Silloin Paha, joka oli pieneksi ja luiruksi kutistunut raukka, varjo vain entisestään, livahti luolaan, jonne ei Seppä voinut seurata. 

Niinpä Seppä sulki luolan suun, murskasi moukarillaan ja aiheutti kivivyöryn tukkeeksi, lukitsi Pahan luolaansa.

Vankilassaan Paha riehui, riuhtoi ja raivosi. Vaan Siniset vuoret kestivät sen epätoivoiset yritykset, estivät sitä pakenemasta, ulos murtautumasta. Niin jäi Paha loukkuun, seuranaan vain yksi nousevan auringon säde, joka pikkiriikkisestä - niin pienestä, ettei Paha siitä päässyt - kolosesta tunkeutui hänen harmikseen sisään, kertoen hyvyyden paluusta.

Pahan poistuttua palasivat ilo ja onni takaisin Sinivuorten maahan, ja maa palasi entiseen kukoistukseensa. Mutta varjo ilmisten mielistä ei hälvennyt kokonaan. Se jätti jälkeensä tahran, jota edes hyvyys ja autuus eivät saaneet katoamaan. 

Vuodet vierivät, sukupolvet vaihtuivat. Sinisten vuorten maa vanheni. Yhä vallitsi hyvyys, kuin mitään muuta ei koskaan olisi ollutkaan. Vaan syvällä vuoren sisässä, pimeässä ja kylmässä loukossa, Pahuus yhä eli. Ja vahvistui. Kaunaisena ja kostonhimoisena se kasvoi mittoihin, joita mikään maailma ei ollut koskaan nähnyt. Hitaasti ja vähä vähältä se nyhti voimiaan ihmisten mielissä piilevästä siemenestä, jonka se kauan, niin kauan sitten oli sinne kylvänyt. Ja niin se suunnitteli, juoni ja helli mielessään ajatusta uudesta nousustaan. Uudesta valtakaudestaan, jota mikään ei horjuttaisi. Vain luolan suu, yhä tukittuna Sepän aiheuttamalla kivivyöryllä, esti sitä toteuttamasta syvimpiä halujaan. 

Eräänä päivänä kuitenkin, Paha keksi juonen. Pienen reiän, jota se oli oppinut vuosien aikana vihaamaan mitä syvimmin ja hartaimmin, se nyt valjasti suunitelmansa osaksi. Tyytyväisenä ensimmäistä kertaa ihmisikiin, se ryömi syvälle vuorten uumeniin ja nouti sieltä palan sinistä vuorikristallia. Kristallin Paha sijoitti auringon säteen iloksi niin, että aina säteen osuessa sisään luolaan, kimmelsi kristalli kuin iltatähti pimeässä. 

Paha asettui odottamaan.

Oli päivä kaunis kuin morsian, kun erään kerran kulki mies Sinivuorilla. Aurinko paistoi ja maa lauloi iloaan, vuori hohti sinisempänä kuin koskaan. Ja sattui niin, että auringon valo hiveli sen sinisiä kylkiä, myös pientä, lähes huomaamatonta reikää, joka vastasi säteisiin omallaan. Ja mies huomasi tämän kimalluksen, pienen valon vilkahduksen, ja hän uteliaana riensi sitä katsomaan. 

Piskuisessa kolossa näkyi palanen vuorikristallia. Kuin palanen taivasta olisi vuoren sisään vangittu. Ja tuo kristalli oli miehestä kaunis, niin kaunis, että hän sitä himoitsi omakseen. Suurin ponnistuksin mies laajensi aukkoa, siirsi kiviä pois kristallinsa tieltä. Ja syvemmällä luolassaan, Paha katseli toimitusta ja riemuitsi sisimmässään. Huomaamattomasti se kuiski houkutuksen sanoja, kun mies kurotti ottamaan kristallinsa ja meni tiehensä. 

Ja sitten, Paha, monien vuosien jälkeen, yritti vapauteen. Intoa puhkuen se änkesi kohti luolan ulkopuolista maailmaa, mutta karvas oli totuus ja vapauden riemu koki kovan kohtalon. Paha nimittäin oli vuosien varrella kasvanut niin suureksi, ettei luolan suukaukko sille riittänyt. Raivoissaan se tihrusti laajenneesta ikkunastaan, kuinka mies viiletti kaukana kristalleineen. Vapaana ja onnellisena, jättäen Pahan paisuneen olemuksensa kanssa loukkoon. Ja tuo loukko oli mitä karmivin. Mitä raivostuttavin paikka noine kristalleineen ja sinisine seinineen. 

Aikansa riehuttuaan Paha tyyntyi, viileni ja laantui. Laskeutui laskelmoivaan hiljaisuuteensa ja päätti kokeilla uudelleen. Olivathan ihmiset yhä saastuneita, ahneita ja himokkaita, syvällä sisimmässään. Niin kuin hän oli kauan sitten määrännyt. Oli vain odotettava. 

Kuten aavistaa saattoi, tieto kauniista kristallista levisi yötuulen lailla ympäri Sinisten vuorten maata. Kaikki halusivat itselleen sinisen kristallin, tuon lumoavan kauniin pirstaleen, joka hohti auringon säteissä kuin pala sinitaivasta. Ja Paha täytti ihmisten toiveet. Se kantoi kristalleja luolan suulle ja pakotti ihmiset laajentamaan aukkoa päästäkseen sisään, päästäkseen syvemmälle vuoren uumeniin, kohti kauneimpia vuorikristalleita. Ja samalla se elvytti sisään ahtautuvien ihmisten mielissä uinunutta varjoa, tahraa, joka oli kieltäytynyt himmenemästä olemattomiin. Ja niin tuli ihmisistä aina vain ahneempia, aina vain he tahtoivat enemmän. Ja niin loppuivat kristallit, ennen kuin Paha oli valmis työssään. Se kylvi ihmisiin kateuden ja nyt nuo heikkotahtoiset olennot varastivat toisiltaan ja hamusivat kaikkea, mitä ei heillä ollut.

Mutta ahneus ja kateus, vaikka toivatkin Pahuudelle voimaa ja mahtia, myös kasvattivat sitä entisestään. Se paisui luolassaan, eikä lopulta päässyt enää liikkumaan luolan suuaukolla. Sen oli pakko vetäytyä syvemmälle vuoreen, tilavampiin luoliin. Vain sen kämmen mahtui enää lopulta pieneksi käyneeseen luolaan, jossa ihmiset yhä kävivät silloin tällöin etsimässä vuorikristallejaan, joita luulivat paloiksi taivasta. Niitä ei kuitenkaan löytynyt ja jotkut harvat uskaltautuivat ahneuksissaan syvälle, niin syvälle ettei auringon valo enää kajastanut sisään. Ja siellä odottivat Pahuuden sormet, eikä sitä onnetonta, joka ne kohtasi, enää nähty auringon alla. 

Niin tuli Sinisten vuorten maahan pelko ja tuo pelko kohdistui ennen kaikkea kristalliluolaan. Enää ei monikaan uskaltautunut lähteä ahneuksissaan etsimään rikkauksia, vaan ihmiset, jopa ne pahimmat, saivat tyytyä elämään keskenään, yhä ahneuden ja kateuden riivaamina. 

Ja vuoren sisässä, ikuisesti vankina, leikki Paha vangitsemiensa ihmisraukkojen kanssa, kiusaten heitä, purkaen heihin vihaansa. Ja valmistaen heitä astumaan maailmaan hänen työnsä jatkajina, hänen lähettiläinään.