Kielletty hedelmä - Papaija

Tarjoilen teille nyt traagisen rakkaustarinan kahden rakastavaisen välillä. He olivat tuomitut elämään erossa toisistaan, mutta pienen hetken he saivat kokea rakkauden kosketuksen.
---------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Oli kaunis iltapäivä Ranskassa, kun Napoleon Bonaparte katseli puutarhaansa ja nipsaisi ruusun puskasta mukaansa ohikulkiessaan. Tämä päivä oli mennyt todella hyvin. Se oli yhtä täydellisen romanttinen, kuin kaikki muutkin päivät ihanassa Ranskan maassa.

Sillä aikaa, aivan toisessa ajassa ja maassa, henkilö nimeltään Commander Pink teki jotain kamalaa. Hän ylitti kaikkien odotukset ja vajosi yleisellä asteikolla niin alas kuin vain mahdollista. Syytä emme voi turvallisuussyistä kertoa, sillä olisi kamalaa jos joku lukija toistaisi Commander Pink paran virheen ja putoaisi samalle tasolle.
No, Commander Pink siis putosi. Hän putosi syvälle, pimeälle olemassaolon tasolle, jonne vain kaikista pahimmat ja alhaisimmat voivat päätyä pahimmissa painajaisissaan. Commander Pink putosi läpi 1900-luvun puolivälin Venäjän, lävitse 1700-luvun loppupuolen Ranskan, lävitse monien, monien karmaisevien tasojen. Hän vajosi niin alas, kuin vain elävä olento kykenee vajoamaan. Kunnes hän viimein saavutti tuon synkän tason, jonka nimeä emme saa mainita. Sinne hän jäi makaamaan. Papaijapalaset levisivät hänen viereensä, kun kuivahedelmäpussi putosi tiedottoman diktaattorin taskusta.

Palataksemme taas Ranskaan ja Napoleoniin. Napoleon ystäväisemme siis käveli puutarhassaan, nuuhki ruusujen vienoa tuoksua ja kehitteli mielessään mitä romanttisimpia tapoja lopettaa päivä kunniakkaasti. Hän ei kuitenkaan voinut tietää, että hänen päivänsä saisi kovin epäonnisen käänteen. Eteensä katsomatta Napoleon hipsutti puutarhapolullaan vihellellen hyväntuulisena. Sitten, aivan yhtäkkiä, hän putosi! Maassa oli juuri sopivasti ihmisenmentävä aukko pimeyden sydämeen. Tämä aukko oli syntynyt aivan hetki sitten, kun Commander Pink putosi läpi Napoleonin puutarhan matkallaan syvyyksiin. Tätä Napoleon ei kuitenkaan tiennyt, joten eipä hän osannut varoakkaan.

Toisaalla, toisessa ajassa ja maassa, Josef Stalin käppäili pitkin pitkää, koristeellista käytävää. Hän oli juuri tullut puuduttavasta kokouksesta, joka oli saanut villit vainoharhaiset ajatukset pyörimään hänen päässään. Hänen olisi ehdottomasti poistettava kuvioista muutamia ihmisiä, ennen kuin kykenisi saamaan mielenrauhan.
Yhtäkkiä jokin eriskummallinen valoilmiö kiinnitti hänen huomionsa. Katossa oli reikä. Reikä josta auringon viimeiset säteet siilautuivat alas ja levisivät Stalinin ympärille valokeilan tavoin. Silmät ymmyrkäisinä ihmetyksestä, Stalin katseli lumoutuneena kattoon ja otti askeleen eteenpäin. Ja putosi!

Tämäkin reikä oli Commander Pinkin ansiota. Valitettavasti hän oli pudonnut läpi juuri Josef Stalinin asunnosta matkallaan syvälle pimeään. Siispä Stalinparka putosi alas Commander Pinkin jättämästä aukosta, vailla minkäänlaista varoitusta. Viimeinen järkevä ajatus Stalinin mielessä oli: “En ole vielä eliminoinut heitä!”

Commander Pink heräsi. Hän avasi silmänsä ja näki mustaa. Hän sulki silmänsä ja näki mustaa. Hän nousi ylös, avasi silmänsä ja näki mustaa. “Tämäkin vielä”, hän huokaisi voipuneena ja kaiveli hetken taskujaan. Lopulta blingaavat, pinkit gogglessit löytyivät ja hän sujautti ne päähänsä. Johan selkeni. Maailma näytti nyt huomattavasti pinkimmältä. Tyytyväisenä Commander Pink lähti tutkimaan olinpaikkaansa. Hän ei ollut erityisen huolissaan, sillä putoaminen syvyyksiin oli aika arkipäiväistä. Jossain vaiheessa hän löytäisi jälleen tien ylös, tai sitten Lordi Pahan Kätyri tulisi noukkimaan hänet pois matkallaan Pahan valtakuntaan. Tässä olisi siis hyvää aikaa tutustua vähän ympäristöön.

Hieman toisaalla, Napoleon avasi silmänsä. Mustaa. Hän sulki silmänsä. Edelleen mustaa. Kiusallista. Kerrassaan kiusallista ja epäromanttista, hän ajatteli noustessaan ylös. Pieni hento valo osui hänen silmäänsä. Se oli lähtöisin ruususta, jonka hän oli hetki sitten poiminut omasta puutarhastaan. Nyt tämä kaunis kukkanen hohti kuin viimeistä päivää, kauniina ja lohdullisena.
Napoleon noukki kukan käteensä ja lähti harhailemaan ruusun hennossa valossa.

Ei niin kovin kaukana, Stalin palasi tajuihinsa. Pimeys kietoutui hänen ympärilleen kuin paksu viltti, peittäen kaiken. Koska Stalinilla ei ollut valoa, eikä hän tiennyt olinpaikkaansa, hän oli hivenen paniikissa. Syytä olikin, sillä tämä paikka oli pimeämpi kuin Venäjä milloinkaan. Rohkeasti hän kuitenkin onnistui peittoamaan kasvavan epävarmuutensa ja pääsi liikkeelle. Oli löydettävä joku, jokin, jotain. Oli saatava merkki.

Kaukana edessäpäin vilahti pikkiriikkinen valo. Se oli niin pieni ja ohimenevä, että Stalin ei ensin uskonut silmiään ja piti sitä aistiensa oikkuna vallitsevissa olosuhteissa. Valo kuitenkin vilahti pian uudestaan, lähempänä.
“Onko siellä joku?” Stalin huusi ääni väristen.
Ei vastausta, mutta valo oli taas hieman lähempänä.

Stalin lähti kulkemaan ripeämmin kohti valoa.
“Onko siellä ketään? Vastatkaa!” Hän huusi pimeyteen.
Valo läheni jälleen.

Viimein valo oli niin lähellä, että Stalin kykeni näkemään sitä pitelevän miehen. Mies oli pukeutunut kuin ranskalainen, tosin vaateparsi oli hyvin aikansa nähnyt.
“Löysinpäs äänen viimein”, valoa pitelevä mies sanoi. Äänestä kuulsi huojennus. “Suokaa anteeksi, mutta en vastannut, koska en nähnyt teitä. Kuka muuten olette?”
“Olen Josef Stalin, Neuvostoliiton johtaja. Kuka te olette, arvon valomies?”
“Olen Napoleon Bonaparte, Ranskan keisari. Ja korjatakseni hieman, en ole valomies. Ja tämä on ruusu.”

Stalin ja Napoleon tutkailivat toisiaan tovin. Sitten, kuin yhdestä suusta, kumpikin sanoi: “lähdetään.”
Mikäli lukija ihmettelee näiden kahden syvää yhteisymmärrystä, on todettava, että nämä kaksi kokivat jonkinlaista viehtymystä toisiinsa heti alusta asti. Sitä paitsi seura tässä pimeässä loukossa oli hyvin kaivattava asia, jota ei sopinut hylätä noin vain. Ja jos lukija ihmettelee, kuinka venäläinen ja ranskalainen ymmärsivät toisiaan, on valistettava että tällä tasolla kaikki kielet ovat yhtä, eikä kukaan puhu mitään ihmiskunnan tuntemaa kieltä.

Stalin ja Napoleon kulkivat eteenpäin, vailla päämäärää. Napoleon johti, sillä hän kantoi kallisarvoista valaisevaa ruusua. Stalin seurasi tiiviisti hänen kannoillaan. Hyvin tiiviisti itse asiassa, sillä tällä olemassaolon tasolla on hyvin kylmää ja hyvin pimeää. Ja Napoleonilla oli valo ja hänen ruumiinsa hohti tervetullutta lämpöä.

“Meidän pitäisi kenties pysähtyä ja kehittää suunnitelma”, Stalin sanoi jonkin ajan päästä. “Mikäli olemme täällä loukussa, meidän on sovittava pelisäännöistä, ideologiasta ja kummankin asemasta tässä tuntemattomassa paikassa.”
“Hmm… lienet oikeassa”, Napoleon sanoi ja istui maahan.
Miehet istuivat toisiaan vastapäätä ja asettivat ruusun väliinsä. Heikko valo paljasti maassa lojuvat oranssit möykyt, joita oli levinnyt juuri tälle kohdalle.
Napoleon nosti yhden varovasti kädelleen ja tutkaili sitä. Pyöritti ensin pehmeiden sormiensa välissä, haistoi, ja lopulta nuolaisi sitä.
“Se on papaijaa.”

Kiireen vilkkaan miehet keräsivät kaikki papaijat, mitä ympäriltään löysivät, ja kasasivat ne sitten keoksi ruusun viereen. Siinä oli heidän pieni omaisuutensa, aarteensa.
“Syökäämme ensin. Emme tiedä kuinka kauan neuvottelumme tulee kestämään, joten parempi neuvotella täysin vatsoin”, Napoleon kehotti ja noukki yhden papaijan ja pisti sen suuhunsa.
Stalin seurasi esimerkkiä, sillä ehdotus kuulosti hänestä järkevältä.

Hetki kului syödessä ja lopulta papaijat näyttivät loppuneen. Jäljellä oli vain ja ainoastaan yksi pieni papaijan palanen.
“Tähän me siis päädyimme”, Napoleon totesi katsellessaan papaijaa kaipaavasti.
“Siltä tilanne näyttää. Tasapuolisuuden nimissä meidän on jaettava se”, Stalin sanoi. Antamatta Napoleonille aikaa miettiä, hän sieppaasi papaijan salamannopeasti ja sujautti sen suuhunsa, tarkoituksenaan syödä viimeinen herkku yksin. Hän oli kuitenkin silmänräpäyksen liian hidas, sillä Napoleon oli jotenkin osannut aavistaa hänen aikeensa ja mies hyökkäsi Stalinin päälle, painoi huulensa tämän huulille ja napsaisi hampaillaan puolet papaijasta. Sitten hän palasi takaisin istumaan ja mussutti tyytyväisenä pienen papaijanpuolikkaansa.
“Kristillinen tasajako on suoritettu.”

Stalin katsoi Napoleonia järkyttyneenä. Hän kiitti onneaan, että ruusun valo ei ollut kovin kirkas, sillä pimeys peitti äkillisen punastumisen tehokkaasti. Äskeinen tapahtuma oli tullut niin puun takaa, että hän oli epähuomiossa nielaissut papaijanpalasensa pureskelematta. Nyt Stalin kakoi pienen tuskallisen hetken, ennen kuin sai kiusallisen hedelmänpalasen viimein pois kurkustaan.

“Niin. Ne neuvottelut. Mistä aloittaisimme?” Stalin kysyi itsensä kerättyään. “Minä ehdottaisin…”
“Aloittakaamme nukkumapaikoista ja vahtivuoroista”, Napoleon tokaisi.
“Minä haluan ehdottomasti nukkua juuri tässä ja olisin kiitollinen, jos sinä ottaisit ensimmäisen vahtivuoron. Olen nääs aina ollut hieman unelias ruokailun jälkeen ja pienet tirsat tekisivät hyvää.”
Stalin katsoi Napoleonia tyrmistyneenä. Nyt tuo ranskalainen oli mennyt liian pitkälle. Asettaa nyt hänelle tuollaisia töitä aivan kuin palvelijalle.
“Kuules ranskalainen, minä en ala valvomaan sinun kauneusuniasi tässä pimeässä ja kylmässä loukossa. En ota vastaan käskyjä kaltaisiltasi. En ota käskyjä vastaan ylipäätään.”

Napoleon katsoi Stalinia mietteliäästi ja yritti keksiä kompromissin.
Lopulta hän keksi ratkaisun ja syöksähti Stalinin syliin.
“No, onko nyt parempi, herra Stalin?” hän kysyi.
“Nyt ei ole kylmä, eikä sinun tarvitse pitää minua erikseen silmällä. Senkun vain huolehdit itsestäsi. Voit jopa ottaa ruusun haltuusi, niin pimeyskään ei vaivaa.”
Stalin oli sanaton. 
“Ihan sama”, hän lopulta tuhahti.

Aikaa kului. Stalin ei osannut sanoa kuinka kauan. Napoleon makasi edelleen lämpimänä hänen sylissään, hengittäen rauhallisesti. Tuo säännöllisesti toistuva ääni unetti Stalinia, ja jossain vaiheessa hänkin nukahti, aivan huomaamattaan, käsi Napoleonin rintakehällä.

Commander Pink vaelsi vaaleanpunaisessa maailmassaan, vailla tietoa muista olennoista. Hän oli kiertänyt ja kaartanut ympäriinsä etsien uloskäyntiä, mutta sellaista ei yksinkertaisesti löytynyt.
Hajamielisesti vaellellen, hänen silmiinsä pomppasi äkisti outo näky. Kaksi miestä maassa, toisiinsa kietoutuneina, ilmeisesti nukkumassa. Inhotus otti vallan. Commander Pink mulkoili ja tuijotti paheksuen näitä kahta uinujaa. Sitten hän kääntyi lähteäkseen tuon mieltäraiskaavan näyn luota, mutta ennen kuin hän oli askeltakaan ottanut, uusi ajatus pälkähti hänen päähänsä. Mitä jos nuo miehet tiesivät kuinka täältä pääsee pois?

Karaisten mielensä, Commander Pink palasi miesten luo, ja töykkäsi toista kengällään. Mies havahtui heti, muttei ensin tuntunut tietävän olinpaikkaansa.
“Häivy”, hän tokaisi kärttyisesti. Sitten hän vilkaisi Commander Pinkiä paremmin ruusun hennossa valossa ja näytti hivenen nololta.
Toinen mies heräsi myös.
“Ei nousta vielä, tässä on niin lämmintä”, kuului uninen mutina.

“Krhm…”, Commander Pink huomautti, kun tilanne alkoi riistäytyä käsistä.
“Mahtaisitteko tietää miten täältä pääsee pois?”

“Ei mitään hajua”, kuului vastaus.

Kumpikin miehistä oli nyt täysin hereillä. Kun viimeisetkin unen rippeet karisivat pois, Stalin vetäytyi ripeästi eroon Napoleonista. Mitä hänestä ajateltaisiin, jos sana Napoleonin kanssa nukkumisesta leviäisi?
“Tule takaisin, Stalin. Täällä on kylmä”, Napoleon valitti.
Commander Pink katseli esitystä sivusta, tuntien epämääräisen inhotuksen luikertelevan sisällään.

“Napoleon, yritä ymmärtää, että me emme voi olla yhdessä tällä tavoin, emme enää”, Stalin selitti hivenen tuskaisella äänellä.
“Mutta miksi?” Napoleon kysyi käsittämättä Stalinia.
“Koska meidät on nähty. Illuusio on rikkoutunut. Minä olen venäläinen ja sinä ranskalainen. Me olemme kumpikin miehiä, emme saa antaa periksi tällaiselle.”
“Olet julma. Kun palaan Ranskaan, hyökkään ensitilassa Venäjälle ja ryöstän sinut itselleni”, Napoleon sanoi hiljaisella äänellä joka hehkui päättäväisyyttä ja voimaa.
“Yritä nyt ymmärtää…”, Stalin yritti.
“Tuoko se on?” Napoleon kysyi osoittaen Commander Pinkiä.
“Jos se on hänestä kiinni, niin tapan hänet”, hän sanoi ja höllensi miekkaansa huotrasta.
Stalin harkitsi ehdotusta vakavissaan, kunnes huomasi hahmon hiipivän Commander Pinkin taakse.

“Onko herroilla, ja neidillä, jokin hätänä?” kuului käheä ääni pimeydestä.

Commander Pinkin takaa paljastui omituinen hahmo. Se oli kuin pieni karhu. Sillä oli ruskeat hiukset ja silmälasit, joiden takaa vihreät silmät hohtivat aavemaista valoa.
“Kätyri?” Commander Pink kysyi epäuskoisena.
“Khihihi… minäpä minä. Oletko kenties kaivannut minua? Näytät pudonneen vähän turhan alas”, Kätyri sanoi ja virnuili itserakkaasti.
“No nyt kun kysyit, niin enpä oikeastaan”, Commander Pink vastasi äkillisen inhon vallassa.
“Niinpä niin. Kuinka arvattavaa. No, sinun epäonneksesi satuit silti törmäämään minuun. Saat tulla mukanani takaisin ylös, sillä Lordi Pahan inkvisitio odottaa”, Kätyri sanoi edelleen hieman virnuillen ja nosti silmälasejaan keskisormellaan.
“Luulenpa, että nämä miehet on myös hyvä palauttaa omille paikoilleen.”

“Mitä? Erotatko sinä meidät?” Stalin ja Napoleon kysyivät kuin yhdestä suusta.
“Kyllä”, Kätyri vastasi ja tiiraili paria silmälasiensa takaa.

“Hyvästi sitten, rakas venäläiseni. Minä palaan hakemaan sinua”, Napoleon sanoi ja kyynel vieri hänen silmäkulmastaan kristallin kirkkaana pitkin poskea.
“Minä muistan sinut aina sydämessäni, oma ranskalaiseni. Nyt kadun etten antanut sitä papaijaa kokonaan sinulle. Mutta toisaalta en olisi saanut kokea ensimmäistä ja kenties ainoaa suudelmaamme ilman sitä pientä kavalaa temppua”, Stalin vastasi yhtälailla kyynel poskella.

“Noniin, en jaksa odotella kauempaa. Tulkaa tai jääkää tänne mädäntymään”, Kätyri sanoi aikansa tilannetta katseltuaan.

Niin Commander Pink, Napoleon Bonaparte ja Josef Stalin pääsivät palaamaan takaisin omiin aikoihinsa ja paikkoihinsa.

Napoleon palasi takaisin Ranskaan, mutta lahjoitti hohtavan ruusunsa Stalinille viimeiseksi osoituksekseen tunteistaan. Ero oli sydäntä raastava.
Stalinkin pääsi ruusuineen päivineen takaisin Neuvostoliittoonsa, jossa hän sulkeutui huoneeseensa ja vietti lopun yöstään ruusu sydämellään, uneksien Napoleonista.

Entä miten kävi Commander Pinkin? Saatuaan Napoleonin ja Stalinin palautettua paikoilleen, Kätyri kuljetti Commander Pinkin Pahan valtakuntaan Tuomionvuorelle ja luovutti hänet sitten Lordi Pahan hellään huomaan. Kätyri itse ei jäänyt paikalle katsomaan, kuinka inkvisitio aloitti miellyttävän työnsä Commander Pinkin kanssa, sillä hänen oli kiiruhdettava kuromaan erinäiset syvyyksiin johtavat reiät umpeen.

Loppu.
---------------------------------------------------------------------------------------------------
Nautitteko? Pidittekö? Kertokaa se meille sanoin ja kirjaimin, oi alamaisemme. Ja muistakaa, tämä tarina on tosi.



Tämä tarina on omistettu ihanaiselle Lordi Pahallemme, joka viisaasti meitä hallitsee. 
~Kätyri