Sisäinen kukkahattutätini puskee pintaan aina tietynlaisen lapsilta kiellettyä materiaalia tutkiessani. Ei olisi minusta uskonut. Mitä Lordi Pahakin sanoisi kätyristään, jos tämän saisi tietää? Tai kenties hän tietääkin. Mitäpä minä tiedän muumioiden psyykkisistä kyvyistä ja universumin rajat ylittävistä tiedoista? Kuitenkin... on suorastaan hirvittävää, että sisälläni asustava kukkahattutäti näin pursui esille, tunkien sensuurilta lemuavia mielipiteitään maailman kuultavaksi ja yrittäen samalla peitota pikku perverssin epätoivoisia huutoja jossain pääni sisuksissa. On kammottavaa, kuinka joku pieni osa tajunnastani voi näin tunkea sinne, missä sitä en ole koskaan kaivannut. Koska siellä sille ei ole tilaa ja siellä se on kuin lumiukko Saharassa ja kaikkea muuta yhtä luonnotonta.
Taidan tästä lähteä etsimään omaa kirjekärpästäni. Täällä jossain se on. Olen nähnyt sen monesti viime päivien aikana...
Ja... jos näette Commander Pinkiä, auttakaa häntä. Alan tosissani olla jo huolissani. Ei kai ole normaalia, että Freud-ohjus jahtaa ketään? Tai ylipäätään yhtään mitään.
keskiviikko 31. elokuuta 2011
maanantai 29. elokuuta 2011
Berlinisaatio
Nyt tiedän miltä Sauronista tuntuu. Sormukseni, ah, niin rakas valtasormukseni, monia vuosia sormessani pyörinyt, on nyt kadonnut. Se julmasti minulta riistettiin, jonnekkin se vieritettiin, kun tarkastuksen läpi kipitin. Liekö sormus itse tahtonut pois, vai veikö sen joku ruoja, sitä en ehkä koskaan saa tietää. Nyt vain etsin sitä kaikella hallussani olevalla mahdilla. Tule takaisin luokseni, oi sormukseni.
Toinen asia, minkä sain kokea, ja minkä suuresti koen nyt yhdistävän minua ja Inkvisiittori Gloktaa (siis kiduttamisen lisäksi) on syvä vastenmielisyys portaita kohtaan. Nuo kolmasti kirotut askelmat ylös päin (tai joissain tapauksissa myös alas) olivat viedä pikku töppöjalkani tuonpuoleiseen ennen, kuin itse olin sinne valmis lähtemään muiden raajojeni kanssa.
Jos jotain on Berliinin puolesta sanottava, niin erityisen lämmin suhtautuminen karhuihin lämmitti kökkäreistä sydäntäni ja auttoi unohtamaan portaiden tuoman tuskan. Karhut olivat edustettuina kaikkialla. Itse kaupungin kansalliseläinkin oli, mikäpä muu kuin karhu. Voisi siis sanoa, että Berliini kutsuu minua. Pitäisiköhän siirtää Tuomiovuori sinne ja tehdä siitä Pahan valtakunnan pääkaupunki? Spurgutkin olivat siellä parempia kuin näissä maisemissa. Löysin sieltä myös "jotain kasvustoa". Sitä pitää saada tännekkin, niin että jopa Commander oppii tunnistamaan levämäisen mönjän ruusupuskista.
Sitten taas nykypäivään. Commander Pinkistä on tullut entistä epävakaampi ja hysteerisempi. Epäilen hänen kärsivän jonkinlaisesta ongelmasta. Puutteesta tai jostain? Kuka tietää? Minä en halua tietää. Commander on myös alkanut jakelemaan epämääräisiä ilmeitään ja moraalisaarnoja (ilmeet ja moraalisaarnat ovat joskus vähän ristiriidassa keskenään) koskien erinäisiä urheilijoita ja heidän hotellikäyntejään. Hyi hyi. Hotellikäynnit ovat pahasta! Suorastaan kuvottavia ja moraalittomia. Johtavat suoraa tietä Helvettiin (joka muuten onkin sopivasti Commanderin L-27:n vieressä), varsinkin jos sinulla on seuraa. Boikotoikaa siis hotelleja ja harrastakaa yhden yön juttunne vaikka Commanderin ikkunan alla. (Ei sillä että hän niitä pääsisi näkemään, koska hänhän on meidän hellässä huomassamme tuolla tyrmästössä...)
VVV taas... hänen uusi diagnoosinsa on jakautunut persoona. Black ja Box ovat he nimeltään... hyvin hämmentävää. Varsinkin, kun Black ilmeisesti jätti jotain saatanallisia merkkejä lattiaani... Eivätkä ne lähde pois millään ihmiskunnan luomalla tökötillä.
VVV myös paljasti moshaavansa aina taustalla, kun joku lausuu tai kirjoittaa angstisia runoja. VVV myös itse kirjoittaa (ja lausuukin kenties) angstisia runoja. Eikä hän ole aivan huonokaan.
Joleus Caesar alkaa voida pahoin pelatessaan biljardia ystäviensä kanssa. Ilmeisesti biljardin peluu aiheuttaa hänelle seuraavana aamuna krapulaa tai jotain muuta inhottavaa tunnetta vastaavan olotilan. Tämän takia hänen on luonnollisesti mentävä pelaamaan lisää biljardia, jotta tila poistuisi hetkeksi. Mutta siitäkin luonnollisesti seuraa taas vain pahaa oloa.
Ja entäpä minun diagnoosini? Olen kurkkuani myöten täynnä raastinrautaa ja siksi yritän huuhdella sitä alas kuumalla liemellä ja ties millä tinktuuralla, jonka tiedetään parantavan tätä joka vuosi iskevää vaivaa. Päässäni myös kasvaa jokin sieni, joka vie kaiken ajatteluresurssini. Siis vain sen yhden. Ja olen tänään snägäri.
Bye.
Toinen asia, minkä sain kokea, ja minkä suuresti koen nyt yhdistävän minua ja Inkvisiittori Gloktaa (siis kiduttamisen lisäksi) on syvä vastenmielisyys portaita kohtaan. Nuo kolmasti kirotut askelmat ylös päin (tai joissain tapauksissa myös alas) olivat viedä pikku töppöjalkani tuonpuoleiseen ennen, kuin itse olin sinne valmis lähtemään muiden raajojeni kanssa.
Jos jotain on Berliinin puolesta sanottava, niin erityisen lämmin suhtautuminen karhuihin lämmitti kökkäreistä sydäntäni ja auttoi unohtamaan portaiden tuoman tuskan. Karhut olivat edustettuina kaikkialla. Itse kaupungin kansalliseläinkin oli, mikäpä muu kuin karhu. Voisi siis sanoa, että Berliini kutsuu minua. Pitäisiköhän siirtää Tuomiovuori sinne ja tehdä siitä Pahan valtakunnan pääkaupunki? Spurgutkin olivat siellä parempia kuin näissä maisemissa. Löysin sieltä myös "jotain kasvustoa". Sitä pitää saada tännekkin, niin että jopa Commander oppii tunnistamaan levämäisen mönjän ruusupuskista.
Sitten taas nykypäivään. Commander Pinkistä on tullut entistä epävakaampi ja hysteerisempi. Epäilen hänen kärsivän jonkinlaisesta ongelmasta. Puutteesta tai jostain? Kuka tietää? Minä en halua tietää. Commander on myös alkanut jakelemaan epämääräisiä ilmeitään ja moraalisaarnoja (ilmeet ja moraalisaarnat ovat joskus vähän ristiriidassa keskenään) koskien erinäisiä urheilijoita ja heidän hotellikäyntejään. Hyi hyi. Hotellikäynnit ovat pahasta! Suorastaan kuvottavia ja moraalittomia. Johtavat suoraa tietä Helvettiin (joka muuten onkin sopivasti Commanderin L-27:n vieressä), varsinkin jos sinulla on seuraa. Boikotoikaa siis hotelleja ja harrastakaa yhden yön juttunne vaikka Commanderin ikkunan alla. (Ei sillä että hän niitä pääsisi näkemään, koska hänhän on meidän hellässä huomassamme tuolla tyrmästössä...)
VVV taas... hänen uusi diagnoosinsa on jakautunut persoona. Black ja Box ovat he nimeltään... hyvin hämmentävää. Varsinkin, kun Black ilmeisesti jätti jotain saatanallisia merkkejä lattiaani... Eivätkä ne lähde pois millään ihmiskunnan luomalla tökötillä.
VVV myös paljasti moshaavansa aina taustalla, kun joku lausuu tai kirjoittaa angstisia runoja. VVV myös itse kirjoittaa (ja lausuukin kenties) angstisia runoja. Eikä hän ole aivan huonokaan.
Joleus Caesar alkaa voida pahoin pelatessaan biljardia ystäviensä kanssa. Ilmeisesti biljardin peluu aiheuttaa hänelle seuraavana aamuna krapulaa tai jotain muuta inhottavaa tunnetta vastaavan olotilan. Tämän takia hänen on luonnollisesti mentävä pelaamaan lisää biljardia, jotta tila poistuisi hetkeksi. Mutta siitäkin luonnollisesti seuraa taas vain pahaa oloa.
Ja entäpä minun diagnoosini? Olen kurkkuani myöten täynnä raastinrautaa ja siksi yritän huuhdella sitä alas kuumalla liemellä ja ties millä tinktuuralla, jonka tiedetään parantavan tätä joka vuosi iskevää vaivaa. Päässäni myös kasvaa jokin sieni, joka vie kaiken ajatteluresurssini. Siis vain sen yhden. Ja olen tänään snägäri.
Bye.
perjantai 19. elokuuta 2011
Abrobatur = Elämä alkaa
Nostakaa kylmät ja limaiset räpylänne ylös ja menkää jonoon odottamaan Commander Pinkin kättelyä. Tämä siksi, että kaikilla, jotka vähänkään historiaa tuntevat, on hirveä haaremi. Ja koska joskus oli jumala, jonka symboli oli X ja sitä palvottiin niin, että tuo merkki juurtui matematiikan kaavoihin, joissa se esiintyy yhtenä Prelien helvetillisistä luvuista. Tilastot osoittavat, ettei yksikään selviä.
Joskus joku myös tahtoi tietää, mitä tulee Roskisprinssin jälkeen. Tietenkin jotain Jätepussipojan ja Biopussi-Liisan kaltaista. Ja tietäkää, että ensimmäisenä universumin syövereissä, minä tarjoan teille Luoteenbiitsin trailereita. Joskus. Tulevaisuudessa. Ja älkää te unohtako, että Blingraatit jatkuvat, vaikka vaikutan kuolleelta täällä, enkä saa viestejäni menemään aina tarpeeksi pitkälle, jotta ne välittyisivät teille kaikille.
Mutta nyt. NYT on aika jälleen. Lähteä sotaretkelle. Lähteä valloittamaan. Oittamaan. Maan. Saksaan käyös tieni ja sen aion nyt kaikkine pusseineen päivineen liittää osaksi tätä kaikkea, joka jo minulle kuuluu. Lähinä on siis kyse vain tarkastuskäynnistä. Mutta joka tapauksessa, on tämä aika niukkaa. Pitää pitää huoli, ettei kädettömiä kuminpoimijoita turhaan sorreta (eikä myöskään niitä eunukkeja). Magmavirroin sinne taas kuljen, timanttiboksissa, yhdessä VVV:n (jonka suhteet mafiaan paljastuivat taannoin) ja Commanderin(mme) ja muutaman muun epämääräisen öliön, joka maallani majailee, kanssa. Shiispä. Khuulemiin. Ja olkaa pahoja. Ja oja.
Minkälainen näkemys sinyllä on itsestäsi?Kysyi Uunilili ja ulvoen risti käsivartensa rintakehänsä päälle ja huusi: "Se joku reikä sielussa, joka piinaa ja kalvaa... Mistä se tulee? Mikä se on?" Näihin elämää suurempiin kysymyksiin otan kantaa kenties seuraavassa Kätyrin kyselynurkkauksessa. Sitä ennen ilmoitan, että eunukit ovat vain yksi alkuperäiskansoista, älkää siis sortako heitä. Varsinkaan, kun näimme mitä tuli Lordi Pahan sortaessa Teletappeja.
Joskus joku myös tahtoi tietää, mitä tulee Roskisprinssin jälkeen. Tietenkin jotain Jätepussipojan ja Biopussi-Liisan kaltaista. Ja tietäkää, että ensimmäisenä universumin syövereissä, minä tarjoan teille Luoteenbiitsin trailereita. Joskus. Tulevaisuudessa. Ja älkää te unohtako, että Blingraatit jatkuvat, vaikka vaikutan kuolleelta täällä, enkä saa viestejäni menemään aina tarpeeksi pitkälle, jotta ne välittyisivät teille kaikille.
Mutta nyt. NYT on aika jälleen. Lähteä sotaretkelle. Lähteä valloittamaan. Oittamaan. Maan. Saksaan käyös tieni ja sen aion nyt kaikkine pusseineen päivineen liittää osaksi tätä kaikkea, joka jo minulle kuuluu. Lähinä on siis kyse vain tarkastuskäynnistä. Mutta joka tapauksessa, on tämä aika niukkaa. Pitää pitää huoli, ettei kädettömiä kuminpoimijoita turhaan sorreta (eikä myöskään niitä eunukkeja). Magmavirroin sinne taas kuljen, timanttiboksissa, yhdessä VVV:n (jonka suhteet mafiaan paljastuivat taannoin) ja Commanderin(mme) ja muutaman muun epämääräisen öliön, joka maallani majailee, kanssa. Shiispä. Khuulemiin. Ja olkaa pahoja. Ja oja.
keskiviikko 10. elokuuta 2011
sunnuntai 7. elokuuta 2011
Blingraatit maailman tuolla puolen, osa 3
Commander Pink lillui keskellä ei mitään. Hän ei muistanut mitään. Hän ei tuntenut mitään. Ylipäätään hän ei tiennyt mistään mitään. Tai oikeastaan, hän muisti räjähdyksen. Ja Lordi Pahan. Ja ne hemmetin Osca Wildet. Sen jälkeen iski armoton katkos.
Missä minä olen? Miksen minä näe mitään? Missä on kaikki pinkki? Missä?
Sitten jostain etäältä kuului pulputusta. Jotain kylmää ja limaista luikersi hänen kasvoilleen, tai tarkemmin ottaen hänen suuhunsa.
”Bhuahhhkhröhh” Commander köhäisi ja sylkäisi kitusistaan aimo annoksen merivettä. Pian sen jälkeen hän avasi silmänsä. Miksi kaikki on ihan sinistä? Sitten hän tajusi näkevänsä taivaan. Ja jotain pinkkiä myös. Jotain pinkkiä, joka luikersi liukkaasti pois hänen näkökentästään.
Sitten iski se kamala tunne, joka jokaiselle varmasti iskee, kun tajuaa ihan kirjaimellisesti lilluvansa jossain. Vieläpä jossain epämiellyttävän märässä ja kylmässä. Commanderille hänen karu olotilansa paljastui hänen yrittäessään nousta istumaan. Sen sijaan hän tunsi humpsahtavansa alaspäin, tuntien samalla ruumistaan kiertävät rihmat, jotka estivät häntä uppoamasta liian syvälle.
Karu totuus nääs kuului, Commander Pink lillui keskellä merta, kietoutuneena johonkin rakkolevää muistuttavaan kasviin, joka levittäytyi silmän kantamattomiin, kannatellen siinä samalla hänen varsin uppoamiskykyistä ruumistaan.
Ja entä mikä oli se pinkki, kylmä ja limainen, joka hetki sitten oli tunkeutunut Commanderin suuhun ja saanut hänet takaisin elävien kirjoihin? Pieni pään liike paljasti rykelmän lonkeromaisia ulokkeita ja ilmapallomaisen muodon niiden päällä. Hetken tarkastelun ja äkillisen ahaa-elämyksen jälkeen Commander tunnisti otuksen mustekalaksi. Arvioltaan hänen päänsä kokoiseksi. Ja pinkiksi.
Se, se on mustekala. Ja se taisi juuri pelastaa henkeni. Yäk! Onko suussani ollut mustekala? Tuollainen limainen ja, ja... Ja se on mustekala! Ja se on, voi härregyyd, se on pinkki! Awwww. Ihana. SULOINEN!
”Oletkolp plinä elopshha?” kuului liplattavan sössöttävä ääni, joka kaiken järjen mukaan ei voinut kuulua kuin mustekalan suusta. Commander päätti hylätä rationaalisen mielensä kirkumat vastalauseet mustekalojen puhekyvystä, sillä jos pieni polven korkuinen nalle kykeni muuttumaan ohjukseksi ja räjäyttämään hänen huvijahtinsa miljooniksi osiksi, maailmasta löytyisi aivan varmasti yksi puhumaan kykenevä mustekala. Joka kaiken lisäksi oli pinkki.
”Olen. Elossa ja jumissa. Ja märkä. Ja nälkäinen. Ja kylmissäni. Ja.. mutta.. niin. Olen kyllä elossa. Ainakin luulisin niin.”
”Ai 'plip'”, mustekala sanoi, ja päästi suustaan pienen vihreän kuplan, joka poksahti osuessaan leväiseen mattoon, jolla he lilluivat.
”Pääsenkö minä täältä pois?” Commander kysyi varovasti. Hän ei ollut vielä päättänyt mikä tämä pieni pinkki mustekala oli mustekalojaan
”Jossh plinä oshaaat uida alla veen.” mustekala totesi yksinkertaisesti.
”Ja entä jos en... jos en osaa? Onko täältä pitkä matka maalle?” Commander kysyi, eikä nauttinut ollenkaan ajatuksesta ”uida alla veen”.
”Dann~ du bist im Dreck zu nachtschlafender Zeit!”
Commander vaivasi harmaita aivosolujaan, muttei saanut järkeä lauseeseen. Niinpä hän muotoili kysymyksensä toisin: ”Uin vain päällä veen, miten maalle pääsen uudelleen?”
”Aaaaaa~”, mustekala sanoi päästäen jälleen liplattavan äänen ja pari uutta kuplaa.
”Kuivalle onp matkaapi päivän puolikas. Sinnekkö kakslonkeroinen tahtoo? Plip”
”Kyllä. Ja minulla on neljä lonkeroa”, Commander vahvisti ja heilutteli kaikkia levän sitomia raajojaan. Olen vain sekoamassa, ei sen kummenpaa. Ei mitään hätää... se olen vain minä ja raajani, anteeksi, lonkeroni, tässä valtamerenkaltaisessa märässä vesistössä. Vain minä, Commander Pink, joka puhun pinkille mustekalalle...
”Eth niin muotophuoli olekhaan”, totesi mustekala iloisesti pulisten. ”Thule, nelilonkeroinen. Ohjaan plinut kuivalle.”
Commander Pink räpisteli ja riuhtoi, kunnes sai itsensä irti leväklöntistä. Sitten hän seurasi kitukasvuiseksi jääneellä uimataidollaan mustekalaa, joka jo uiskenteli sykkivillä liikkeillään edelläpäin.
”Nelilonkero, plinä väärin uit! Käytä lonkeroithasi yhdessä, tuo räpiköinti olla hidasta 'plip' ja säälittväää”, pinkki mustekala huomautti hänen edeltään.
”Minä en ole mustekala. En voi uida noin 'phuuh', enkä edes 'phuuh' jaska uida kovin pitkään”, Commander Pink puuskutti epätoivoisten uintiliikkeiden suorittamisen välissä. Kieltämättä nyt olisi ollut hyvä, jos olisi sattunut pitämään vedestä hivenen enemmän ja jos joskus muinoin olisi ollut kiinnostunut vaikkapa harrastamaan kilpauintia mässäilyn ja peliluolailun ja ainaisen Lordi Pahan välttelyn sijaan.
”Vai niinh. No anna Oktofranzi opastaa pliua, nelilonkeroinen otus”, mustekala ehdotti ja kietoi imukuppimaisilla ulokkeilla päälystetyt lonkeronsa Commanderin ranteisiin. Sitten he uivat. Sykäyksittäin, kuin mustekalat ikään.
~*~
”Alamaiseni kuulkaa, olen elossa! Elossa ja voin hyvin, jos pahoinvointia ja tätä kaikkea ei lasketa”, kuului Lordi Pahan tekopirteä ääni korkealta maston nupista, jossa hän edelleen roikkui saappaansa varassa, pidellen kaksin käsin kiinni yhä lentelevästä silinteristään.
Jossain hänen alapuolellaan VVV purki itsensä ja Linjamäen Perunan ympärille luomaansa suojaa, joka koostui suurimmaksi osaksi tuhannesta kynsiviilasta ja mahdollisesti myös jostain hukkumisen estävästä loitsusta.
”Tule alas sieltä, Lordi Paha. Me olemme haaksirikkoutuneet”, Linjamäen Peruna kiekaisi päästessään pois kynsiviilojen viilamaisesta syleilystä.
”Ihan kuin minä kiikkuisin täällä huvikseni”, Lordi Paha huusi närkästyneenä takaisin. ”Auttakaa minut täältä alas niin kuin olisi jo!”
Muutaman, lisää kynsiviiloja sisältäneen toimenpiteen jälkeen Lordi Paha oli saatu taas turvallisesti laivansa kannelle.
”On suoranainen ihme, ettemme hukkuneet. Tai että tämä laho ja kaikinpuolin epäkelpo paatti selvisi näin oivallisessa kunnossa siitä imusta”, VVV totesi vilkaistessaan ympärilleen.
”Älä aliarvioi pahuuden voimaa”, Lordi Paha torui. ”Se kuolla ei voi, mik on iäti pahaa... ja tämä on Pahan valtakunnan laiva ja minä olen tuon valtakuntani ikuisesti elävä diktaattori. Niin kauan kuin minä elän, ei pahuus kuole. Joten pitäkää minut hengissä, kelvottomat!”
”Oliko tuo alku lainaus jostain?” Linjamäen Peruna kysyi epäillen.
”Lainaus? Kuinka kehtaat olettaa, että minä, verbaalisuuden ruumiillistuma, alentuisin lainaamaan muiden suustaan päästämiä lauseita? ” Lordi Paha taivasteli järkyttyneellä äänellä.
”No niin, meillä on muitakin ongelmia. Tämä laiva pitää saada takaisin vesille”, VVV muistutti. ”Ja jos emme pian kokoa Kätyriä, hän on levinnyt kuin Cthulhun kutsu ympäri tätä... paikkaa.”
”Niin aivan. No, työntäkääpä tämä paatti sitten takaisin elementtiinsä. Minä menen rannalle, koska täällä kerta sellainen on, ja tutkin vähän tuota ihanaa kuivaa maata, joka kaipaa osaksi valtakuntaani”, Lordi Paha sanoi ja lähti lampsimaan keinuvin askelin kohti rantaa. Hänen menonsa synnytti aallon pahaenteistä mutinaa.
Päästyään pois laivaltaan, Lordi Paha käppäili valkealla hietikolla. Kyseessä oli oikea paratiisisaari. Merta, palmuja ja tätä pientä valkeaa murua jalkojen alla. Niin pitkälle kuin silmä kantoi. Tosin, rannalla hyvän matkan päässä näytti retkottavan jokin epämääräinen estetiikan murhaaja. Mikä märkä möykky uskaltaa ilmestyä silmieni eteen? Lordi Paha mukisi mielessään lähestyessään ryvettynyttä kasaa, joka paljastui vastoin kakkia odotuksia...
”Onko silmissäni vieläkin tuhkaa? Se ei sitten poistu millään ilvelllä!” Lordi Paha puuskahti ääneen ja kaivoi silmiään epäuskoisena. ”Miten todennäköistä on, että sinä kaikista havittelemistani, kiduttamistani ja muutenkin piinaamistani olioista päädyt eteeni, Commander?”
Kun vastausta ei kuulunut, Lordi Paha tökkäsi löytöään kenkänsä kärjellä. Se kirvoitti epämääräistä valitusta Commanderin suunnasta:”Ei enää, ei enää uimista... Olen saanut vedestä tarpeekseni! Pois se minusta, että olisin mustekala enää, Oktofranzi.”
”Oktomikä? Minä ole mikään mustekala. Sinusta en sitten tiedä... Sinä hourit, Commander”, Lordi Paha torui. Mitä minä tekisin? Tämä herkullinen tilanne, jossa Commander Pink on armoillani. Mwhahaha. Hänet pitää kaiketi saada laivaani. Ja... laivaani työnnetään parhaillaan vesille. Tämä ei nyt oikein toimi.
Kaikesta huolimatta Lordi Paha tarttui kiinni Commanderin käsivarresta ja lähti vetämään häntä hitaasti kohti tulosuuntaansa. Miksi tämä uloke on näin limainen? Ei ole diktaattorille sopivaa työtä vedellä toisia, limaisia diktaattoreita pitkin rantoja. Missä Kätyri on kun häntä tarvitaan?
Suurien ponnistusten jälkeen Lordi Paha saapui takaisin rannalle. Vain valtava monttu oli jäljellä siitä, missä heidän laivansa, Sadisti, oli maannut hetki sitten. VVV ja Linjamäen Peruna olivat saaneet paatin takaisin vesille ja siellä se keinuikin kutsuvasti aaltojen päällä.
Jahas. Ne tomppelit eivät sitten ajatelleet minua. Lordi Paha kitisi mielessään ja junttasi silinterinsä puolitajuisen Commanderin päähän.
”Sinä pikku löytöni karkaat kuitenkin, jos jätän sinut yksin. Niin kiittämätön sinä olet, Commander, vaikka pelastinkin sinut vedestä juuri äsken. Siispä, silinterini, lennä ja vie tämä pääjalkaiseksi itseään luuleva diktaattoriystäväiseni laivani kannelle.” Isäntänsä sanojen voimasta silinteri vispasi ja nosti Commanderin ilmaan. Lötköksi käynyt ruumis kieppui vain vinhasti ympäri, kun hattu suuntasi kohti Sadistia.
Kun silinteri viimein palasi, sen vanavesissä seurasivat Linjamäen Peruna ja hänen selässään matkustava VVV psykedelialaukkunsa kanssa.
"Mikä teillä kesti niin kauan?” Lordi Paha tiukkasi alamaisiltaan näiden saavuttua.
”Kauan? Siitähän on puolisen tuntia kun lähdit kannelta!” Linjamäen Peruna huomautti. ”Se on liikaa.”
”Ja sitä paitsi, meidän merihirviömme ei ole päässyt uimaan aikoihin”, VVV sanoi. ”Perunalta puuttuu jotain. Hän ei ole enää se sama merten kauhu, kuin joskus vuosisatoja sitten.”
”Selityksiä”, Lordi Paha puuskahti. ”Spontaani merihirviön uimataidottomuus ei ole selitys, kun puhutaan minun odotuttamisestani. Hävetkää kaikki. Shame on you!”
”Meidän pitäisi nyt varmaankin sitten tutkia ympäristöä. Etsiä ruokaa, vettä ja sellaista. Ja jos täällä olisi jokin lähde tai järvi tai vastaava vesistö, niin voisin ehkä koota Kätyrin”, VVV sanoi, aivan kuin Lordi Paha ei olisi suutaan avannutkaan.
”Hmph, niin. Etsikää vettä ja ruokaa ja sisävesistö”, Lordi Paha käski ja teki hätistävän eleen kohti palmumetsää.
Sinne siis mönkivät nuo kolme, eksynyttä, jotka eivät tienneet, mitä vielä tulisivat manaamaan esiin saaren syvyyksistä.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Siinä siis teille hieman jatkoa. Tiedän että odotitte sitä, koska Commander oli jo lähes kirjaimellisesti kurkussani kiinni. Hän kun palavasti tahtoo päästä shippaamaan itseään ja... niin. Likainen pääjalkainen. Hyi.
Seuraava luku pitää sisällään zombeja. Ehkä.
Kommentoikaa, pikku pääjalkaiseni ♥
perjantai 5. elokuuta 2011
Olipa kerran...
Tiedättehän kuinka kaikki kamalat tarinat alkavat. Siellä on aina valo. Ja valon ympärillä on pimeys. No, tällä kertaa meillä ei ole valoa. On vain pimeys. Ja pimeydessä on kuhisemalla pieniä, karvaisia ja hikisiä tonttuja. Saunatonttuja. Ja arvatkaapa mitä? Nuo saunatontut veivät valon.
Oli poikkeuksellisen synkkä yö, kun kuljin väsyneenä pitkin Tuomiovuoren kapeita käytäviä, joita myös tunneleiksi kutsutaan. Sitten, ihan sattumalta, jotain napsahti päässäni ja valaistuin. Siis kuvainnollisesti, koska valaistumiseni koski erästä kummallista ilmiötä. Pieni, noin käpäläni kokoinen, neliönmallinen, punainen valo oli sammunut. Tuo valo, jonka ei koskaan ollut tarkoitus sammua. Joka ei koskaan voisi sammua. No, se oli nyt sammunut. Tai ainakin kadonnut näkymättömiin. Ja siitä seuraa aina jotain hyvin, hyvin pahaa. Hyvin pahaa, jopa Pahan valtakunnan mittapuulla. Koska tämä paha syöpyy asukkaisiin syvemmin kuin mikään, mitä me tavalliset kuolevaiset saisimme aikaan.
Paniikissa pyörin ympäri ja ympäri. Pyörin kunnes minua oksetti. Ja kun päässäni pyöri ja pyöri, minä näin sen. Näin sen pienen hikisen miekkosen, joka kantoi mukanaan varastettua valoa. Suljettuna pieneen lyhtyyn. Ja miekkonen, saunatonttu, hymyili minulle pirullisesti. Hymyili niin, että kaikki siistit pikku hampaat näkyivät. Ja sen silmät kiiluivat. Ja sitten se oli poissa.
Minä sen sijaan kompuroin huippaavan pääparkani kanssa Venäjälle, VVV:n synkkään piilopaikkaan. Syvälle Taikametsän uumeniin. Siellä kerroin valtakuntaamme kohdanneesta epäonnesta. Yhdessä lähdimme etsimään ratkaisua ja tarvoimme syvälle metsän syövereihin. Matkalla selvisi, kuinka paljon tuon pienen, suorastaan olemattoman valon vieminen oli meitä kalvanut. Maassa lojui käärmeksiä, vasta pieniä ja ah, niin kehityskelpoisia, kuolleina. Jopa VVV:n kuolettava pikku verikoira meni aivan sekaisin nähdessään, mitä metsän normaalisti niin kieroutuneille, mutta silti niin normaaleille (normaalius on suhteellista, muistakaa se) eliöille oli tapahtunut. Kaikki olentoparat, vain haamuja entisestä pahuudestaan.
Ja aivan, kuin mikään ei olisi jo meille kertonut ahdinkomme syvyyttä, saimme vielä nähdä, kuinka tuo pieni ja raivokas olento, jota VVV aina kantoi mukanaan yhtenä osana aseistustaan, uuvahti keskelle ei-mitään ja näytti lyödyltä kaiken epäonnemme edessä.
Tästä mieleni mustui. Paluumatkallani Tuomiovuorelle lahtasin kokonaisen plösöhaltiayhdyskunnan ruoakseni ja päätin, että vaikka viimeisenä tekonani, minä tuhoaisin tuomiovuoren saunatontut viimeiseen kieroutuneeseen, hikiseen pikkumieheen. Antamatta armoa. Antamatta mitään muuta, kuin piinallisen kuoleman.
Kaivauduin läpi Tuomiovuoren peruskivien. Tutkin jok'ikisen kammion, aina magman punahehkuisiin syvyyksiin asti. Kävin läpi koko vuoren, niin alta kuin päältäkin. Ja kun viimein olin luovuttamassa, väsymyksestä heikko ja päästäni sekaisin rikkihuuruja hengitettyäni, näin sen jälleen. Tontun. Tontut. Kymmenet tontut. Sadat. Ja ne pyörivät aivan silmieni edessä, palvoen keskellään hehkuvaa lyhtyä, jossa oli kadonnut valo. Hurmoksissaan ja aivan mielipuolia olivat nuo irstaat olennot, jotka sokeina läsnäololleni, olivat keskittyneet silmiäraiskaavaan orgiaansa. Ja joku toismaailmallinen, inhottava mumina kohosi ylös tuhkapilviin heidän lausuessaan mantraansa: Ubrial Kapplicant, Ubrial Kapplicant, Ubrial Kapplicant...
Melkein itsekin tästä huumauduin, aivan juovuin. Mutta sitten, viimeisenä voimainponnistuksena keräsin kaiken tahdonvoimani ja rynnistin keskelle pakanallista kokoontumista. Tontut menivät paniikkiin, kun muutuin Michael Jackson-formiin ja tanssin heidän epätoivoisten puolustusyritystensä lävitse ja nappasin lyhdyn kouriini. Kiljunta täytti ilman ja berserkki saunatonttu populaatio hyökkäsi kimppuuni kaikin voimin. Nostin lyhdyn korkealle pääni ylä puolelle ja...
... paiskasin sen maahan kaikilla niillä voimilla, mitä minulle on suotu. Lyhty porautui maan uumeniin ja räjähti sirpaleiksi, kun varastettu valo murtautui ulos vankilastaan ja kiisi taivaalle suunnaten kohti Tuomionvuoren hehkuvaa lakea.
Nyt, viimeisenä ponnistuksenani, muuntauduin Turbomäniksi ja sorkkaraudan kovalla suudelmalla palkitsin jokaisen tontun, kunnes he makasivat kaikki kuolleina jaloissani. Työni lopuksi iskin sorkkarautani maahan, muistoksi kaikille tuleville tonttusukupolville. Jotta he muistaisivat esi-isiensä virheet, eivätkä saattaisi heimoaan toiseen verenvuodatukseen.
Sillä minä olen Kätyri, Pahan valtakunnan sijaishallitsija.
Siinä oli teille päivityksennälkäisille olennoille jotain mussutettavaa. Tuo tarina kumpusi syvältä sisimmästäni, kun mietin, mitä teille uskaltaisin kertoa viime päivieni teoista. No, siinä on jotain. Olkaa iloisia. Itkekää. Raivotkaa. Mitä tahansa. Kommenttiboksi on jokaisen päättömän ja päällisen olennon raiskattavissa.
Ja miten niin olen lamppufiili???
Oli poikkeuksellisen synkkä yö, kun kuljin väsyneenä pitkin Tuomiovuoren kapeita käytäviä, joita myös tunneleiksi kutsutaan. Sitten, ihan sattumalta, jotain napsahti päässäni ja valaistuin. Siis kuvainnollisesti, koska valaistumiseni koski erästä kummallista ilmiötä. Pieni, noin käpäläni kokoinen, neliönmallinen, punainen valo oli sammunut. Tuo valo, jonka ei koskaan ollut tarkoitus sammua. Joka ei koskaan voisi sammua. No, se oli nyt sammunut. Tai ainakin kadonnut näkymättömiin. Ja siitä seuraa aina jotain hyvin, hyvin pahaa. Hyvin pahaa, jopa Pahan valtakunnan mittapuulla. Koska tämä paha syöpyy asukkaisiin syvemmin kuin mikään, mitä me tavalliset kuolevaiset saisimme aikaan.
Paniikissa pyörin ympäri ja ympäri. Pyörin kunnes minua oksetti. Ja kun päässäni pyöri ja pyöri, minä näin sen. Näin sen pienen hikisen miekkosen, joka kantoi mukanaan varastettua valoa. Suljettuna pieneen lyhtyyn. Ja miekkonen, saunatonttu, hymyili minulle pirullisesti. Hymyili niin, että kaikki siistit pikku hampaat näkyivät. Ja sen silmät kiiluivat. Ja sitten se oli poissa.
Minä sen sijaan kompuroin huippaavan pääparkani kanssa Venäjälle, VVV:n synkkään piilopaikkaan. Syvälle Taikametsän uumeniin. Siellä kerroin valtakuntaamme kohdanneesta epäonnesta. Yhdessä lähdimme etsimään ratkaisua ja tarvoimme syvälle metsän syövereihin. Matkalla selvisi, kuinka paljon tuon pienen, suorastaan olemattoman valon vieminen oli meitä kalvanut. Maassa lojui käärmeksiä, vasta pieniä ja ah, niin kehityskelpoisia, kuolleina. Jopa VVV:n kuolettava pikku verikoira meni aivan sekaisin nähdessään, mitä metsän normaalisti niin kieroutuneille, mutta silti niin normaaleille (normaalius on suhteellista, muistakaa se) eliöille oli tapahtunut. Kaikki olentoparat, vain haamuja entisestä pahuudestaan.
Ja aivan, kuin mikään ei olisi jo meille kertonut ahdinkomme syvyyttä, saimme vielä nähdä, kuinka tuo pieni ja raivokas olento, jota VVV aina kantoi mukanaan yhtenä osana aseistustaan, uuvahti keskelle ei-mitään ja näytti lyödyltä kaiken epäonnemme edessä.
Tästä mieleni mustui. Paluumatkallani Tuomiovuorelle lahtasin kokonaisen plösöhaltiayhdyskunnan ruoakseni ja päätin, että vaikka viimeisenä tekonani, minä tuhoaisin tuomiovuoren saunatontut viimeiseen kieroutuneeseen, hikiseen pikkumieheen. Antamatta armoa. Antamatta mitään muuta, kuin piinallisen kuoleman.
Kaivauduin läpi Tuomiovuoren peruskivien. Tutkin jok'ikisen kammion, aina magman punahehkuisiin syvyyksiin asti. Kävin läpi koko vuoren, niin alta kuin päältäkin. Ja kun viimein olin luovuttamassa, väsymyksestä heikko ja päästäni sekaisin rikkihuuruja hengitettyäni, näin sen jälleen. Tontun. Tontut. Kymmenet tontut. Sadat. Ja ne pyörivät aivan silmieni edessä, palvoen keskellään hehkuvaa lyhtyä, jossa oli kadonnut valo. Hurmoksissaan ja aivan mielipuolia olivat nuo irstaat olennot, jotka sokeina läsnäololleni, olivat keskittyneet silmiäraiskaavaan orgiaansa. Ja joku toismaailmallinen, inhottava mumina kohosi ylös tuhkapilviin heidän lausuessaan mantraansa: Ubrial Kapplicant, Ubrial Kapplicant, Ubrial Kapplicant...
Melkein itsekin tästä huumauduin, aivan juovuin. Mutta sitten, viimeisenä voimainponnistuksena keräsin kaiken tahdonvoimani ja rynnistin keskelle pakanallista kokoontumista. Tontut menivät paniikkiin, kun muutuin Michael Jackson-formiin ja tanssin heidän epätoivoisten puolustusyritystensä lävitse ja nappasin lyhdyn kouriini. Kiljunta täytti ilman ja berserkki saunatonttu populaatio hyökkäsi kimppuuni kaikin voimin. Nostin lyhdyn korkealle pääni ylä puolelle ja...
... paiskasin sen maahan kaikilla niillä voimilla, mitä minulle on suotu. Lyhty porautui maan uumeniin ja räjähti sirpaleiksi, kun varastettu valo murtautui ulos vankilastaan ja kiisi taivaalle suunnaten kohti Tuomionvuoren hehkuvaa lakea.
Nyt, viimeisenä ponnistuksenani, muuntauduin Turbomäniksi ja sorkkaraudan kovalla suudelmalla palkitsin jokaisen tontun, kunnes he makasivat kaikki kuolleina jaloissani. Työni lopuksi iskin sorkkarautani maahan, muistoksi kaikille tuleville tonttusukupolville. Jotta he muistaisivat esi-isiensä virheet, eivätkä saattaisi heimoaan toiseen verenvuodatukseen.
Sillä minä olen Kätyri, Pahan valtakunnan sijaishallitsija.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Siinä oli teille päivityksennälkäisille olennoille jotain mussutettavaa. Tuo tarina kumpusi syvältä sisimmästäni, kun mietin, mitä teille uskaltaisin kertoa viime päivieni teoista. No, siinä on jotain. Olkaa iloisia. Itkekää. Raivotkaa. Mitä tahansa. Kommenttiboksi on jokaisen päättömän ja päällisen olennon raiskattavissa.
Ja miten niin olen lamppufiili???
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)