Oli poikkeuksellisen synkkä yö, kun kuljin väsyneenä pitkin Tuomiovuoren kapeita käytäviä, joita myös tunneleiksi kutsutaan. Sitten, ihan sattumalta, jotain napsahti päässäni ja valaistuin. Siis kuvainnollisesti, koska valaistumiseni koski erästä kummallista ilmiötä. Pieni, noin käpäläni kokoinen, neliönmallinen, punainen valo oli sammunut. Tuo valo, jonka ei koskaan ollut tarkoitus sammua. Joka ei koskaan voisi sammua. No, se oli nyt sammunut. Tai ainakin kadonnut näkymättömiin. Ja siitä seuraa aina jotain hyvin, hyvin pahaa. Hyvin pahaa, jopa Pahan valtakunnan mittapuulla. Koska tämä paha syöpyy asukkaisiin syvemmin kuin mikään, mitä me tavalliset kuolevaiset saisimme aikaan.
Paniikissa pyörin ympäri ja ympäri. Pyörin kunnes minua oksetti. Ja kun päässäni pyöri ja pyöri, minä näin sen. Näin sen pienen hikisen miekkosen, joka kantoi mukanaan varastettua valoa. Suljettuna pieneen lyhtyyn. Ja miekkonen, saunatonttu, hymyili minulle pirullisesti. Hymyili niin, että kaikki siistit pikku hampaat näkyivät. Ja sen silmät kiiluivat. Ja sitten se oli poissa.
Minä sen sijaan kompuroin huippaavan pääparkani kanssa Venäjälle, VVV:n synkkään piilopaikkaan. Syvälle Taikametsän uumeniin. Siellä kerroin valtakuntaamme kohdanneesta epäonnesta. Yhdessä lähdimme etsimään ratkaisua ja tarvoimme syvälle metsän syövereihin. Matkalla selvisi, kuinka paljon tuon pienen, suorastaan olemattoman valon vieminen oli meitä kalvanut. Maassa lojui käärmeksiä, vasta pieniä ja ah, niin kehityskelpoisia, kuolleina. Jopa VVV:n kuolettava pikku verikoira meni aivan sekaisin nähdessään, mitä metsän normaalisti niin kieroutuneille, mutta silti niin normaaleille (normaalius on suhteellista, muistakaa se) eliöille oli tapahtunut. Kaikki olentoparat, vain haamuja entisestä pahuudestaan.
Ja aivan, kuin mikään ei olisi jo meille kertonut ahdinkomme syvyyttä, saimme vielä nähdä, kuinka tuo pieni ja raivokas olento, jota VVV aina kantoi mukanaan yhtenä osana aseistustaan, uuvahti keskelle ei-mitään ja näytti lyödyltä kaiken epäonnemme edessä.
Tästä mieleni mustui. Paluumatkallani Tuomiovuorelle lahtasin kokonaisen plösöhaltiayhdyskunnan ruoakseni ja päätin, että vaikka viimeisenä tekonani, minä tuhoaisin tuomiovuoren saunatontut viimeiseen kieroutuneeseen, hikiseen pikkumieheen. Antamatta armoa. Antamatta mitään muuta, kuin piinallisen kuoleman.
Kaivauduin läpi Tuomiovuoren peruskivien. Tutkin jok'ikisen kammion, aina magman punahehkuisiin syvyyksiin asti. Kävin läpi koko vuoren, niin alta kuin päältäkin. Ja kun viimein olin luovuttamassa, väsymyksestä heikko ja päästäni sekaisin rikkihuuruja hengitettyäni, näin sen jälleen. Tontun. Tontut. Kymmenet tontut. Sadat. Ja ne pyörivät aivan silmieni edessä, palvoen keskellään hehkuvaa lyhtyä, jossa oli kadonnut valo. Hurmoksissaan ja aivan mielipuolia olivat nuo irstaat olennot, jotka sokeina läsnäololleni, olivat keskittyneet silmiäraiskaavaan orgiaansa. Ja joku toismaailmallinen, inhottava mumina kohosi ylös tuhkapilviin heidän lausuessaan mantraansa: Ubrial Kapplicant, Ubrial Kapplicant, Ubrial Kapplicant...
Melkein itsekin tästä huumauduin, aivan juovuin. Mutta sitten, viimeisenä voimainponnistuksena keräsin kaiken tahdonvoimani ja rynnistin keskelle pakanallista kokoontumista. Tontut menivät paniikkiin, kun muutuin Michael Jackson-formiin ja tanssin heidän epätoivoisten puolustusyritystensä lävitse ja nappasin lyhdyn kouriini. Kiljunta täytti ilman ja berserkki saunatonttu populaatio hyökkäsi kimppuuni kaikin voimin. Nostin lyhdyn korkealle pääni ylä puolelle ja...
... paiskasin sen maahan kaikilla niillä voimilla, mitä minulle on suotu. Lyhty porautui maan uumeniin ja räjähti sirpaleiksi, kun varastettu valo murtautui ulos vankilastaan ja kiisi taivaalle suunnaten kohti Tuomionvuoren hehkuvaa lakea.
Nyt, viimeisenä ponnistuksenani, muuntauduin Turbomäniksi ja sorkkaraudan kovalla suudelmalla palkitsin jokaisen tontun, kunnes he makasivat kaikki kuolleina jaloissani. Työni lopuksi iskin sorkkarautani maahan, muistoksi kaikille tuleville tonttusukupolville. Jotta he muistaisivat esi-isiensä virheet, eivätkä saattaisi heimoaan toiseen verenvuodatukseen.
Sillä minä olen Kätyri, Pahan valtakunnan sijaishallitsija.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Siinä oli teille päivityksennälkäisille olennoille jotain mussutettavaa. Tuo tarina kumpusi syvältä sisimmästäni, kun mietin, mitä teille uskaltaisin kertoa viime päivieni teoista. No, siinä on jotain. Olkaa iloisia. Itkekää. Raivotkaa. Mitä tahansa. Kommenttiboksi on jokaisen päättömän ja päällisen olennon raiskattavissa.
Ja miten niin olen lamppufiili???
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti