Kirjoittaja: Kätyri
Inspiraation lähde: Lordi Paha
STALKKERI
Pimeydessä kun kuljen, en eteeni nää koskaan. Pimeät kujat, hämyiset suot, tiet mustat, polut sumeat nuo. Niillä päivästä toiseen taivallan, jää taakseni vain menneisyys; on tuleva aina edessä, vaan heikko sinne on näkyvyys.
Kerran, kun yömyöhään hipsin kuulin takaani ääntä outoa. Se humisi ja hymisi ja taakseni siksi vilkaisin. Siellä nähnyt en ketään, vain tien jo kuljetun. Kummissani eteenpäin jatkoin ja äänen kuulin uudelleen. Se vaati minua katsomaan, vaati minua vaanimaan. Uudelleen katsoin siis taakseni ma ja siellä näin kummallisen otuksen pompahtelevan. Hämärän pimeydessä siitä en tarkaa selkoa saanut, mut kuvaus lie paikallaan kohdalla tämän kulkijan: oli sillä naama Bayazin, oli siivet kuin enkelin, oli sädekehä yllä partaisen pään ja ja sammakkomaisen perunan siinä samalla nään. Tuo kumma olento, jonka Baya-perunaksi ma nimesin, muo hymyillen katsoi ja takanani oleili.
Nyt kun mielenkiintoni tyydytetty oli, matkaa jatkaa jälleen yritin. Vaan tieto Baya-perunasta mun ajatuksia syyhysi. Siis hetken päästä jälleen oli mun pakko taakseni vilkaista, siel tuo partainen peruna, yhä oli, hymyili.
Muo alkoi tuo kummajainen ärsyttää. Se aina vaan ajatuksiani piinasi, takanani oleili, sitä vilkaista oli aina mun pakko, koska mielenrauhani muuten särkyä alkoi.
Kerran, taisi se kuudes jo olla, jälleen olkani yli kuikuilin, Baya-perunaa vahtasin. Vaan hämmästys ja voi kuinka kumma, kun otus tuo oli kuin polku tuo tumma. En enää Baya-perunaa ma nähnyt, se kadonnut oli, hävinnyt. “Nyt mä mielenrauhan jälleen saan, pääsen matkaani rauhassa jatkamaan”, mietin itsekseni ja pääni kohti tulevaa käänsin.
Aikani kuljin, rauhallisin mielin, vaan sitten taas, hyminä tuo tuttu, humina tuo kumma, korviini jälleen kiiri. Raivokkaasti taakseni ma mulkaisin, en koskaan ollut häirintää tällaista ma kokenut. Ei kukaan näin ollut mielenrauhaani uhannut. Mut takanani vaan musta tie se oli, hämyisen usvan peittämä, kylmän udun hunnuttama. Kummissani sitä tuijotin, tahdoin äänen lähteen löytää. Vaan kun mitään ilmaantunut ei, päätin luovuttaa. Pääni jälleen käänsin, kohti kotia, kohti päämäärää, ja siellä, suoraan edessäni näin….
Pimeydessä kun kuljen, en eteeni nää koskaan. Pimeät kujat, hämyiset suot, tiet mustat, polut sumeat nuo. Niillä päivästä toiseen taivallan, jää taakseni vain menneisyys; on tuleva aina edessä, vaan heikko sinne on näkyvyys.
Kerran, kun yömyöhään hipsin kuulin takaani ääntä outoa. Se humisi ja hymisi ja taakseni siksi vilkaisin. Siellä nähnyt en ketään, vain tien jo kuljetun. Kummissani eteenpäin jatkoin ja äänen kuulin uudelleen. Se vaati minua katsomaan, vaati minua vaanimaan. Uudelleen katsoin siis taakseni ma ja siellä näin kummallisen otuksen pompahtelevan. Hämärän pimeydessä siitä en tarkaa selkoa saanut, mut kuvaus lie paikallaan kohdalla tämän kulkijan: oli sillä naama Bayazin, oli siivet kuin enkelin, oli sädekehä yllä partaisen pään ja ja sammakkomaisen perunan siinä samalla nään. Tuo kumma olento, jonka Baya-perunaksi ma nimesin, muo hymyillen katsoi ja takanani oleili.
Nyt kun mielenkiintoni tyydytetty oli, matkaa jatkaa jälleen yritin. Vaan tieto Baya-perunasta mun ajatuksia syyhysi. Siis hetken päästä jälleen oli mun pakko taakseni vilkaista, siel tuo partainen peruna, yhä oli, hymyili.
Muo alkoi tuo kummajainen ärsyttää. Se aina vaan ajatuksiani piinasi, takanani oleili, sitä vilkaista oli aina mun pakko, koska mielenrauhani muuten särkyä alkoi.
Kerran, taisi se kuudes jo olla, jälleen olkani yli kuikuilin, Baya-perunaa vahtasin. Vaan hämmästys ja voi kuinka kumma, kun otus tuo oli kuin polku tuo tumma. En enää Baya-perunaa ma nähnyt, se kadonnut oli, hävinnyt. “Nyt mä mielenrauhan jälleen saan, pääsen matkaani rauhassa jatkamaan”, mietin itsekseni ja pääni kohti tulevaa käänsin.
Aikani kuljin, rauhallisin mielin, vaan sitten taas, hyminä tuo tuttu, humina tuo kumma, korviini jälleen kiiri. Raivokkaasti taakseni ma mulkaisin, en koskaan ollut häirintää tällaista ma kokenut. Ei kukaan näin ollut mielenrauhaani uhannut. Mut takanani vaan musta tie se oli, hämyisen usvan peittämä, kylmän udun hunnuttama. Kummissani sitä tuijotin, tahdoin äänen lähteen löytää. Vaan kun mitään ilmaantunut ei, päätin luovuttaa. Pääni jälleen käänsin, kohti kotia, kohti päämäärää, ja siellä, suoraan edessäni näin….
Valon.
Valo Baya-perunasta loisti, se minua aivan edessäni mulkoili. Ystävällisesti hymyili, humisi ja hymisi.
Nyt ma suuresti kavahdin, Baya-perunaa pelkäsin. Juoksin minkä pääsin, pitkin mustia teitä, sumeita polkuja, ohi hämyisten soiden, valottomien kivikoiden, suoraan pesään turvalliseen, minne ei Baya-peruna seurata voinut.
Oven telkesin, ikkunat lukitsin, verhot vedin väliin itseni ja maailman. Sitten pöydän alle ryömin, yksin kyyryssä hytisin. Näin sieluni silmin, Baya-perunan hymyilyn.
Lopulta ma rauhoittua kykenin, kun yksin kotonani, valoisassa pesässä, lämpimässä turvapaikassa olla saatoin rauhassa. Pöydän alta ryömin, uutta tarmoa täynnä. Päätin unohtaa perunan tuon kamalan, Bayazin karmean.
Mut kuinka vaan, on tulevaisuudella juonensa, joista tietää en aina saa. Niin nytkin, juuri kun kuvittelin ma rauhoittuneen, alkoi syyhy, kutkutus mieleni perukoilla. Se vaati minua katsomaan, ikkunasta kurkkaamaan. En sille voinut kuin periksi antaa, ja niin, istuin ikkunan eteen, verhon vedin ja kurkistin.
Se on mahtava! Kerrassaan eeppinen! Suoraan sanottuna jopa ylitti odotukseni! Itsekin aina kuvitelmissani kuulen Baya-perunan humisevan ja hymisevän!
VastaaPoista(Onneksi olkoon! Saitte täyteen peräti molemmat vaaditut päivitykset viikossa!)
Miten minusta tuntuu että alamaistemme ja lukijoidemme määrä on vähentynyt huomattavasti?