Hatun traaginen tarina

Nökötin epävakaasti ekstaasista tilaa lähentelevän isäntäolentoni ruskeaan vivahtavilla hiuksilla, jotka eivät tahtoneet pysyä aloillaan hetkeäkään. Tuo hullu fanityttö pomppi ja heilui mielettömästi, tehden oloni erittäin epämukavaksi. Olin monesti vähällä pudota alempana vellovaan jalkojen mereen, jossa väistämätön tuho oli ainoa vaihtoehto kaltaiselleni heiveröiselle artefaktille. Melu ja häly ympärilläni oli kammottavan kaoottista, jokaisesta suusta purkautui mielipuolista kiljuntaa ja ulvontaa, jota mieleni ei kyennyt käsittämään. Olin joutunut helvettiin, tai siltä ympärilläni ainakin näytti.

Kunnes...

Kaiken heilumisen ja keikkumisen välistä näin sen. Kauniin olennon, aidan takana, turvassa pelottavalta ihmismassalta joka uhkasi henkeäni. Mustat kutrit, suorastaan jumalaiset, kiilsivät valoissa ja heilahtelivat viettelevästi, toivottaen minut tervetulleeksi. Tai siltä se minusta näytti. Hatun sieluni sykähti tuosta näystä. Koko olemuksellani kaipasin tuohon päähän, turvaan tästä kaaoksesta. Tahdoin osaksi tuota yli-inhimillisen kaunista olentoa, joka lauloi sulosäveliä ja soitti instrumenttiaan paremmin kuin kukaan johon olin lyhyen elämäni aikana törmännyt.

Onni oli puolellani. Isäntäolentoni päässä napsahti, viimeinenkin ruuvi kiertyi irti ja hän otti minut käteensä, hyppi hulluksi tulleen ihmismassan mukana ja heilutti minua hurjasti päänsä päällä, huitoi niin että ihan pelkäsin menettäväni kauniin muotoni siinä samalla. Ja sitten... tapahtui onni onnettomuudessa. Minä lensin. Lensin yli rajan, suoraan tummakutrisen kitaristin eteen. Hän poimi minut hoikilla sormillaan, katsoi hetken minua kummastellen ja sitten... show jatkui. Fanitytöt kiljuivat hysteerisenä "Miyavi! Miyavi!" kun tuo nimenomainen henkilö painoi minut päähänsä. Olin ekstaasissa! Mitään vastaavaa en ollut koskaan saanut kokea. Se oli rakkautta ensi kosketuksella.

Aika kiisi ohitseni, tuo julma varas, joka vie meiltä parhaimmat hetkemme. Niin myös minulta. Keikan lähentyessä finaaliaan, Miyavi poimi minut jälleen käsiinsä heilautti päänsä yllä ja yleisö kiljui kuin syötävä. Jotain tapahtui ja sen seurauksena...

...lensin jälleen.

Jos minulla olisi ollut suu, olisin kiljunut yhtä paljon kuin kaikki nuo hirviömäiset olennot rajan toisella puolella. Tuntui, kuin sydämeni olisi repäisty (kyllä, meillä hatuillakin on sydän, sielu ja tunteet) jostain syvältä sisimmästäni. Minut oli julmasti erotettu rakkauteni kohteesta. Eikö tuo kaunis mies ymmärtänyt, että heittäessään minut takaisin, hän tuomitsi minut väistämättömään kuolemaan? Ei edes edellinen isäntäolentoni kyennyt minua pelastamaan lääppiviltä, hikisiltä kätösiltä, jotka tarttuivat minuun raudanlujilla otteilla ja kiskoivat minua himoiten kaikkiin universumimme tuntemiin ilmansuuntiin. Tunsin saumojeni repeävän liitoksistaan. Murenin osiin. Kangas joka oli muotoiltu hatun formiin suojaamaan päätä ja kutreja, kaunis muoto jonka piti saada jokainen näyttämään chuulilta... kaikki tuhoutui. Viimeisinä hetkinäni kuulin Miyavin karjuvan mikkiin SURVIVEA. Viimeinen viesti minulle. Olin onnellinen kuollessani. Olin saanut koskea tuon olennon hiuksia. Olin pienen hetken näyttänyt hyvältä itse suuren Miyavin päässä.

~~~~~~~~~~~~~~

Toivottavasti piditte. Tuossa oli traaginen tarina hatustani, joka rakastui Miyaviin ja joutui kärsimään hetken onnestaan. R.I.P hattu.

Ja infoinen: Girugameshin "Crying Rain" on nykyään nimeltään "Frying Pan", koska näin silmäni minulle viestittivät.