Blingraatit maailman tuolla puolen. Osa 4.

Guess who's back, back again
Kätyri's back, tell a friend
Guess who's back, guess who's back?
Guess who's back, guess who's back?
Guess who's back, guess who's back?
Guess who's back? 

Täällä taas. Ja arvatkaas mitä. Olen tehnyt jotain teitä varten. Otsikostahan ette osanneet päätellä mitään. Blingraattien neljäs osa. Olkaahyväti.

~~~~

Saari osoittautui varsin hankalakulkuiseksi heti, kun meri oli kadonnut näköpiiristä. VVV:n oli pakko kaivaa esiin normaalisti taisteluissaan käyttämänsä übersuuri kynsiviilansa ja käytettävä sitä halpamaisesti ja täysin asetta häpäisevästi leikkaamaan liaaneita ja muuta vihreää massaa, joka päättäväisesti tunki heidän tielleen. Lordi Paha ja Linjamäen Peruna talsivat hänen takanaan ja päästelivät aina silloin tällöin epämääräisiä äännähdyksiä, joita VVV ei vaivautunut sen kummemmin noteeraamaan. 
 
”Eikö kukaan ole nähnyt missään lämmikköä tai puroa tai mitään?” Lordi Paha marmatti pahantuulisesti. ”Peruna, sinunhan pitäisi kyetä aistimaan kaikki vesistöt, vesiolio kun olet.”
”Kyllä juu, Lordi hyvä, mutta me olemme saarella ja sen ympärillä on niin paljon vettä että tuskin aistin muita vesistöjä ennen kuin astun sellaiseen.”
”Hyödytön! Olet niin hyödytön!”
”Olen niin hyödytön”, Linjamäen Peruna myönsi.
Sitten matkanteko jatkui taas vailla muita ääniä, kuin VVV:n viilan raivokas suihkinta.


Illan laskeutuessa alkoi kuulua liplatusta, kohinaa ja huminaa. Matkaajat suuntasivat toiveikkaina sitä kohden, ja koko päivän kestänyt odotus palkittiin, kun heidän eteensä levittäytyi piskuinen lampi ja vesiputous. Lammen ääreen oli joku kauan aikaa sitten rakentanut asumuksen, joka nyt oli vain kasa homeisia ja lahonneita lautoja, jotka toisiaan tukien pitivät rakennelmaa pystyssä.


”No nyt näyttää jo hyvältä”, Lordi Paha huokaisi tyytyväisenä ja istahti hyvin arvokkaan näköisesti istumaan läheiselle kivelle. 
”VVV, hoidahan pikku Kätyri-palapelimme jälleen eheäksi, niin saadaan kantojuhta kaikille laivaanviemisillemme.”
”Hmm. Juu. Kyllä”, VVV mutisi ja alkoi kaivella psykedelialaukkuaan keskittyneesti. ”Ah, tässähän se.” Esiin ilmestyi purnukallinen jotain limaista ja vihertävää kuonaa. Kiinnostuneena Lordi Paha ja Peruna seurasivat kuinka VVV kaatoi kuvottavan mönjän lampeen ja alkoi messuamaan matalalla ja karkealla äänellä: 
”Ommn-Kätyri-Nomnn-Palaa-Ommn-Luoksemme-Nommn-Kerää-Ommn-Itsesi-Nommn-Ja-Ommn-Tule luoksemme-Nommn!” Sitten VVV huiski ja heilui ympäriinsä ja heitti pienen määrän jotain epämääräistä pulveria jostain epämääräisestä piilotaskustaan. Vesi lammessa alkoi kuplia raivokkaasti ja sinne kerääntyi kiivasta tahtia jotain ruskeaa massaa. ”Palaatkos luoksemme, oi Kätyri. Nouse!”


Kuplivan seoksen pinta laantui ja ruskea massa kerääntyi lammen keskelle. Ensin esiin ilmestyivät korvat ja sitten märkä hiuspehko. Silmälasien ilmaantuessa näkyville kuului kummallinen murahdus ja sitten koko Kätyri ponkaisi esiin lammesta, reuhtoen pientä pinkkiä mustekalaa silmälasin sangastaan.
”Kas noin”, VVV sanoi. ”Tervetuloa takaisin keskuuteemme, Kätyri.”
”Aika kauniisti toivotatte minut tervetulleeksi kaiken tämän jälkeen”, Kätyri murahti ja sai viimein mustekalan irti rilleistään. ”Luulin jo, että katoan lopullisesti ja kadotan minuuteni kun levisin ympäri merta. Se ei ollut miellyttävä kokemus.”
”Niin niin, me kaikki ymmärrämme kyllä tuskasi. Kukapa ei olisi aina välillä kadottamassa minuuttaan osaksi jotain suurempaa kokonaisuutta”, Lordi Paha sanoi noustessaan seisomaan. ”Marmatus sikseen Kätyri, meillä on töitä.”
”Kuinkas muutenkaan”, Kätyri tuhahti ja suki märkää hiuspehkoaan siistiksi.
”Mitä te teette?”
”Väärä kysymys”, Lordi Paha tokaisi. ”Kysymys kuuluu: 'Mitä sinä teet?' Ja vastaus kuuluu, me tutkimme tuon ränsistyneen röttelön, ennen kuin lähdemme metsästämään ruokaa Sadistin ruuman täytteeksi.”
”Lakkaa vääntelemästä kysymystä”, Kätyri valitti.
”Tyst nyt ja kohti tuntematonta!” Lordi Paha karjaisi ja osoitti sormellaan kohti puumajaa.


Kätyri ryömi sisälle sienien ja muiden mädättäjien asuttamaan hökkeliin. Katto oli painunut kasaan ja illan hämy tunkeutui sisälle sekoittuakseen majan synkempään pimeyteen.
”Näkyykö täällä mitään?” Linjamäen Peruna kysyi tunkeutuessaan hänen vierelleen.
”Vain sitä, mitä itsekin havaitset noilla näköelimilläsi.”
”Se ei ole paljoa”, Peruna huomautti ja otti kokeilevan askeleen kohti nurkkaa, jonne katonpalasia oli aikoinaan romahtanut. Yön hiljaisuudessa kuului kammottava rusaus ja Linjamäen Peruna perääntyi kiljuen ja huitoen niin, että sohaisi taakseen mönkineen VVV:n naavamaista hiuspehoa.
”Varo! Pilaat kampaukseni!” VVV huudahti. ”Äläkä riehu. Emmehän halua hautautua tämän lautakasan alle.”
”Emme. En halua jäädä tänne ollenkaan. Astuin juuri pääkallon päälle ja jalkaparkani oli jäädä sen leukaluiden otteeseen”, Peruna keuhkosi hysteerisenä.
”Pääkallon?” Lordi Paha toisti saapuessaan viimeisenä paikalle. Nyt mökissä alkoi jo olla hyvin ahdasta.
”Eikö vain minun kuulunut tutkia tämä paikka?” Kätyri kysyi ja kohotti kiukkuisennäköistä kulmakarvaansa.
”Ja mitä? Kuvitteletko että olisin jättänyt kaikki hienoudet näkemättä ja löytämättä? Häh? Sitäkö sinä kuvittelit?” 
 
”Katsokaa, täällä on lisää luita”, VVV hihkaisi hurmoksissaan. ”Mitähän näille olennoille on tapahtunut? Luiden naarmuista päätellen voisin vaikka lyödä vetoa, että joku on leikellyt niitä tylpällä terällä.”
”Yhh”, Linjamäen Peruna ynähti ja perääntyi aivan liki pientä oviaukkoa.
”Mielenkiintoista VVV, hyvin julmia havaintoja”, Lordi Paha nyökkäili. ”Ja mitäs täällä kasassa onkaan?” Pontevasti hän kiskaisi esiin hajonneen varsijousen. ”Ei tällä mitään tee, kuinka sääli. Ehjästä olisi ollut hyötyä Commander Pinkin uhkailussa.”
”Hampaanjälkiä lapaluussa, hmm”, VVV mutisi itsekseen.
”Luuttuko se tuo on?”
”Mitä?” Kätyri älähti. Sekä VVV että Lordi Paha kääntyivät katsomaan häntä.
”Älä häiritse!” kuului kuin yhdestä suusta.


”Luuttu tosiaan. Tullos isän luokse, pikku kaunokainen. Tulehan tänne”, Lordi Paha kiskaisi soittimen säleiden alta. ”Ihan hyvässä kunnossakin vielä. Vain viritystä ja puhdistusta vailla!”
Samassa mökkerö aloitti valittavan itkunsa, kun hennot tukipilareina toimineet laudat nitisivät ja rusahtelivat poikki yksi toisensa jälkeen.
”PAETKAA!” Linjamäen Peruna kiljaisi ja rymisteli ensimmäisenä ulos romahtavasta mökistä.
VVV oli salamana perässä, samoin Lordi Paha, joka yhä puristi luuttuaan rintaansa vasten. Viimeisenä pakeni Kätyri, joka pahaksi onnekseen lensi rähmälleen aivan viime metreillä.
”Voi Merikana ja tuhat Osca Wildeä!” hän kirosi ja repi jalkaansa takertuneen nahkanyörin katki kynsillään. Maan uumenista kaivautui samalla esiin kulunut ja mutainen, mutta yhä tunnistettava huotra.
”IÄÄÄÄH”, kuului Linjamäen Perunan kauhunsekainen sotakiljaisu, ja sitten hirveä mäiskähdys. Taivaalla lensi jotain.
”Ala nyt jo tulla sieltä Kätyri!” VVV karjui ulkopuolelta.”Meillä on zombi-invaasio hoidettavana!”
Mitä pyhän Ankan nimeen tällä saarella tapahtuu?


Päästyään takaisin ulos, huotra käpälissään, Kätyri tapitti nallensilmillään taistelutantereeksi muodostunutta lähdeaukiota. Kaikkialta tursusi esiin zombeja. Lihanriekaleita roikkui mädäntyneistä ruumiista ja poikkeuksetta tyhjät silmät olivat täyttyneet murhan - ei, lihanhimoisella hohteella. VVV pyöritti jo massiivista kynsiviilaansa päänsä päällä, valmistautuen annihiloimaan koko zombiearmeijan. 
 
TUHAT KYNSIVIILAA!

Pienet ja tappavat viilat vinkuivat ilmaa leikaten, tunkeutuen zombien kuolleeseen lihaan. Hyökkäys hidastui muutamaksi silmänräpäykseksi, ennen kuin alkoi jälleen entistäkin raivokkaampana.

”Se ei auta, VVV”, Lordi Paha uusi ja pamautti lähintä, vähintään viidellätoista viilalla silvottua zombia kalloon vastahankkimallaan luutulla. Eläväkuollut lyyhistyi välittömästi hänen eteensä. 

”Vetäytyminen kohti Sadistia! VVV ja Kätyri, suojatkaa selustaani. Linjamäen Peruna, sinä kuljet edelläni!”

Sitten pakomatka alkoi.

”Miten ihmeessä näin pääsi käymään?” Kätyri huusi VVV:lle muuntautuessaan Turbo-Män moodiinsa.

”En tiedä. Ehkä kutsuntaloitsuni houkutteli ne esiin”, VVV vastasi ja pamautti paria zombia psykedelialaukullaan.

”Minunko kutsuntani?”

”Kenen muunkaan? En minä näitä puolikuolleita örisijöitäkään tarkoittanut.”

Sitten kaksikko keskittyi jälleen pitämään yhä suuremmissa määrissä esiin ryömivät kammotukset loitolla.

Edessäpäin Lordi Paha kiirehti kohti Sadistia minkä kintuistaan kerkesi. Linjamäen Peruna oli muuntautunut todelliseen olomuotoonsa, mutta kuivalla metsänpohjalla ei ollut merihirviölle juuri etylyöntiasemaa taistelussa.

”Peruna, jää odottamaan Kätyriä ja VVV:tä. Minä menen edeltä”, Lordi Paha huusi, sillä hän oli juuri spotannut suuren aukon korkealla lehvistössä. Siitä hän mahtuisi vaivatta lentelemään turvaan.

”Silinteri. Ylös.”

Ja sitten vispaava ja aina yhtä pahoinvointia aiheuttava nousu korkeuksiin alkoi.

***

Laivalle päästyään Lordi Paha huokaisi helpotuksesta. Pahoinvointisena ja erittäin elävänä hän nojasi laivansa kaiteeseen ja katseli, kuinka Peruna porskutti kohti Sadistia Kätyri ja VVV selässään. Rannalle kertynyt harmahtava zombiearmeija aaltoili ja sykki kuin yksi elävä olio.

Olipa hyvä ettemme enää ole tuolla. Miten uuden luuttunikin olisi käynyt, jos minun olisi tosissani pitänyt lopettaa koko taistelu sen avulla? On se vain hyvä, että joku muu tekee likaisen työn. Nyt voin keskittyä Commander Pinkiin kaikella pahansuopuudellani. Mwhahahahahhaha.

Paluu tuonpuoleisesta

A Cave In Time

On a slimy and pink morning, Oscar Wilde sat in the ditch. It was Valentine's Day and he was all alone. His neck ached in sorrow for the secret love that he could never share. How could he expect Commander Pink to love someone with a monstrous nose?

Toughly, he began to recite a poem he had composed. "Ah, my love is like a hysterical monounsaturated wall, all on a summer's day. I wish my Commander Pink would ignore me, in her own horrendous way..."

"Do you?" Commander Pink sat down beside Oscar Wilde and put her hand on Oscar Wilde's toe. "I think that could be arranged."

Oscar Wilde gasped hysterically. "But what about my monstrous nose?"

"I like it," Commander Pink said simply. "I think it's disputable."

They came together and their kiss was like a Morso running wild in the nature.

"I love you," Oscar Wilde said maddeningly.

"I love you too," Commander Pink replied and ignored him.

They bought a kangaroo, moved in together, and lived meditatingly ever after.

Ja paholaismursut odottavat minua, joten saatte tyytyä tähän. Toistaiseksi. Ja kyllä, en ole unohtanut lupaustani saattaa Blingraatteja loppuun. Vartokaa joulua. Tai uuttavuotta. Tai jotain muuta määrittelemätöntä päivää tulevaisuudessa.

Psykotiinin huuruista Abitermiaa

On kylmä kuin inkvisiittorin pakastimessa, ja sieltä kuuluu psykedeelinen kieli, joka muuntaa lausujansa supermieheksi tai naiseksi ja aiheuttaa väistämättömästi psykoosin jokaiselle puhujalleen. Tämä sairas puhujaryhmä, joka myös ruotsalaisina tunnetaan, on soluttautumassa meidän vielä terveiden mieliin. Tai oikeastaan heidän sairautensa syy on, sillä pakkopsykoosin tarpeellisuudesta väännetään yhä erinäisiä ruumiinosia tuolla korkeammilla tasoilla.

Ja mitä tulee abitermiaan (älkää kysykö miksi ensimmäisen kirjaimen koko vaihtelee, se ei ole teidän ongelmanne), tajusin juuri että sekin on vain yksi hypotermian monista muodoista. Ja kaiken lisäksi se on myös "abiväsymyksenäkin" (uskokaa pois, sekin on kohta psykoosi kun minä niin sanon) tunnetun SAIRAUDEN toinen nimitys.

On syötävä jääpaloja joissa jään sisällä ruokapaloja. On tungettava suuhun suklaapatula, on vältettävä suukapula. On kirjoitettava verellä seinään kuolinviesti, on terroristihyökkäyksen uhriksi jouduttava.. on on on. On puhuttava ruotsia ja diaknosoin psykoosin tai abitermian. Sekoan. Adam Lambert alkaa itseasiassa kuullostamaan varsin hyvältä. Ulkona on valoisaa, mutta sisällä vain hämärää, ahdasta ja tukalaa. Päästävä ulos. Päästävä pois. Missä tie vapauteen? Missä apu syksyyn? Missä herätyskello? Miksi? Miksi? MIKSI? Miksi kirjoitan tätä? Mikä minua vaivaa? Pääni hajoaa. Mieli pirstoutuu tuhansiksi sirpaleiksi kun pimeys iskee kyntensä syvälle. Korviahivelevä The Big Come Down soi taustalla. Poskessa tuntuu jotain. Keltainen sanakirja pöydälle pesiytyneenä, yrittää todistaa hyödyllisyyttään. Oranssi valo sivun alakulmassa vaatii tekemään jotain. Ohimossa pistää. On poistuttava. Bye~

ABAh!

Neljä kummajaista kömpii esiin piiloistaan, liittyäkseen yhteen keskustelemaan ei-mistään, syödäkseen ei-mitään terveellistä, raaputellakseen, silitelläkseen ja ihastellakseen multimaalisen suloisia olioita, joita myös kissoiksi, koiriksi ja marsuiksi kutsutaan. Nämä neljä oliota viettävät yhdessä iltaa, istuen lattialla ja jakaen saaliinsa alkukantaisten heimotapojen mukaisesti. Vain sormet suihkivat saaliin ääressä, kuuluu mussutusta ja elämän alkuaikojen ensimmäisiä ääniä. Sairas, hierarkian alimmainen on syrjitty nojatuolin pohjalle uneksimaan paremmasta heimosta, paremmista ajoista ilman huojuvia ja heiluvia, mutisevia ja manaavia, raajojaan huljuttelevia lajitovereitaan.Yksi olioista yrittää muodostaa lauseen, joka ilmoille purkautuessaan muistuttaa etäisesti... Fäg jyy!

Myöhemmin, yön pimeydessä, neljä oliota luikkivat metsän siimekseen. Ensin he tarkastavat ruumisvajan, jonne epäkelvot kolkataan pesäpallomailalla. Vain heiniä näkyy kuun valaistessa mutaista tannerta. Syvemmälle metsään mentäessä, näkyy kummallinen, tonttumainen olio. Se loikkii ja hyppelehtii sivuttain. Kuuluu ääniä, joista yksi on epämääräinen "aba(h)".
Kun olennot ovat selvinneet tästä kokemuksesta, jatkavat he etenemistään syvemmälle pimeyteen. Viimeisetkin valot sammuvat ja vain tähdet ja taivaalla mollottava kalpea kiekko pilvihuntunsa takana, valaisevat kulkijoiden taivalta.

Vieläkin myöhemmin, kun nelikko saapuu takaisin kotikoloonsa, he viettävät idyllisen perheillan katsellen kummaa dokumenttia ja syödä mussuttaen pizzapaloja raivokkaalla tavallaan. Mutta yö on vielä nuori ja paljon on tehtävää ennen toiseen maailmaan siirtymistä. On oltava psykedeliaa. On luettava epäpyhä kirjoitus, jota jokainen oikea perverssi pitää ohjenuoranaan. Tämän rituaalin suorittaa heimon sekavin ja ymmärrettäviä lauseita raiskaava jäsen, joka nimetään porakaivomiehen alteregoksi. Samaan aikaan, heimon hierarkian pohjimmainen peittää korvansa ja pyytää armahdusta julmalta perverssion julkituomiselta. Hän haluaisi pysyä puhtoisena vielä hivenen pidempään. Olkoon niin, sisimmässään hän tietää kuinka likainen olento hän tosiasiassa on. Infernaalinen parittajakin kalpenee tuon kummajaisen rinnalla.

Kun vuorokausi tekee kuolemaansa, on aika olentojenkin painua takaisin pimeisiin koloihinsa, peittää ruhonsa ja vaipua toisiin ulottuvuuksiin kokemaan elämää suurempia elämyksiä. Tämä siihen asti, kunnes he jälleen heräävät ja kohtaavat toisensa. Ja kaikki alkaa taas alusta ja alusta ja vielä kerran alusta.

Se voitettu on!

Vihatut ja iljettävät alamaiseni

Mato on vetäytynyt ja olemme kaikki selvinneet ehjin nahoin koettelemuksesta. Iloitkaamme.

Ja sitten suru-uutisia, sikäli mikäli täällä on heitä jotka ne saisivat vastaanottaa. On nimittäin aika sanoa hyvästit. Ei, ei ihan vielä, joten älkää yrittäkökään kuolla pois ennen aikojanne. Mutta pian, en sano kuinka pian, se tulee ja sitten voitte itkeä vanhojen hyvien aikojen perään sydämenne kyllyydestä.

Olen nimittäin päättänyt, että koska
a) Lordi Paha on kuollut
b) Kävijämäärät ovat kuolleet
c) Kiinostukseni tätä maailman hylkäämää valtakuntaa kohtaan on aika kuollut

Niin... olen lopettamassa tämän blogin. MUTTA EN VIELÄ, joten älkää iloitko siellä! Sinäkään, Commander, et pääse ulos tynnyristäsi VIELÄ. Viimeisenä tekonani ennen tämän blogipahasen mestaamista aion julkaista täällä - kyllä vain olennot, minä teen sen - Blingraatit loppuun. Tämä siksi, että vaikka vain Commander Pink kenties on enemmän tai vähemmän siitä kiinnostunut, tahdon saada edes jotain tehtyä tällä pienellä mutta hukkaan heitetyllä nallen elämälläni, joka suurimmaksi osaksi pyörii kaiken likaisen ja epäpuhtaan shaiban ympärillä. En tiedä teenkö oikein, en todellakaan, mutta Blingraatit ovat ilmestyvä tänne ennen kuin viimeinen tuomio, apokalypsi ja Pahan valtakunnan ragnarök pääsevät valloilleen.

Teidän Kätyrinne

Oraalinen mato

Se lähestyy... se heiluttelee niljakasta päätään ja suoltaa sisuksistaan kummallisia loitsujaan. Kukaan ei voi siltä välttyä ja siksi onkin käskyni tämä, kaikki pienet ja viattomat, evakuoitukaa Tuomiovuoren sisuksiin! Kiireen tulkaa piiloon, turvaan, vuoreen, ennen kuin käy kalpaten. Myelf ja kalju haltia ovat jo matkalla hidastamaan tätä matoista tunkeilijaamme. Samoin on VVV syvällä asumuksessaan teroittamassa sotaviilaansa ja tappavia loitsujaan. Hän meditoi, eikä tunne kipua. Siksi tekin, pienet (ja vähän suuremmatkin) ja pahat, kokoontukaa, yhdistäytykää, ryhdistäytykää ja tulkaa luokseni. Me nousemme kaikki yhdessä tätä oraalista hirvitystä vastaan. Me puolustamme pahuuttamme, koska se on ainoa ja oikea. Me voitamme iljettävän madon, joka limaisella ruumiillaan on ottamassa valtaansa Pahan valtakunnan. Minä, Kätyri käyn taistoon armeijaani johtaen ja kynsin hampain, limaisin käpälin, Turbomän- ja Michael Jackson-formin avulla nitistän, maan rakoon tuon matosen litistän. Siksi, kuulkaa kutsuni, oi alamaiset. YHDISTYKÄÄ!

Ja nyt, kerron teille tarinan, sillä näiden kaikkien hiljaisuuden täyttämien päivien ja tuntien jälkeen koen olevani jotain velkaa.

Pahan sormet

Olipa kerran maa, jossa vuoret olivat yhtä sinisiä kuin meri. Maa, jossa valkean lumen vaippa verhosi vuorten lakia ja sai ne näyttämään osalta pilvien hunnuttamaa yötaivasta auringon laskettua mailleen. 

Tuossa Sinisten vuorten maassa ihmiset olivat aina iloisia. Aina avuliaita, kohteliaita ja ystävällisiä. Sinisten vuorten maassa vallitsi rauha ja sopusointu. 

Kuitenkin, tämä onnellinen maa oli vielä nuori. Vuoret olivat nuoria, meri oli nuori. Ja eräänä kauniina päivänä  löysi Paha tuon sinisen maan. Se ilmaantui pienenä ja heikkona, kuin vastasyntynyt. Se oli kummissaan saapuessaan paikkaan, jossa ei koskaan ollut hyvyyden vihollinen päätään nostanut. Kauaa ei Pahuus kuitenkaan epäröinyt, vaan kävi uuden ja neitseellisen maan kimppuun ahnaasti ja himoiten. Yötä päivää se ahkeroi ja uurasti. 

Ja niin lakkasi Sinisten vuorten maa olemasta iloinen. Kulkutaudit mellastivat, tuholaiset levisivät, varjo ilmestyi asukkaiden mieliin ja he olivat toisilleen ilkeitä, julmia ja juonikkaita. Pahuus sen kuin iloitsi. Vahvistui ja imi uutta synkeää voimaa sisuksiinsa hyvyyden kaikotessa. Sinisten vuorten onnen päivät näyttivät olevan historiaa. 

Vaan, kun toivo on hiipumassa ja hyvyys katoamassa, löytyy aina se yksi, josta viimeinen toivo on noustakseen. Tässä tapauksessa se yksi oli Seppä. Seppä, joka oli elämänsä aikana takonut lukemattomia esineitä, eikä koskaan ollut yksikään tuottanut pettymystä. Ei yksikään antanut aihetta epäonnistumisen kaivertavalle tunteelle. Sillä Seppä tiesi, kuinka houkutella kytevästä hiilestä esiin liekki, kuinka puhaltaa elämä pieneen kipinään. Niin hän myös tiesi, että aina toivo eli, mikäli vain tuo yksi kipinä löytyisi. Ja Seppä näki Sinisten vuorten maan elämänliekin kutistuneen, paenneen kuolevan maan uumeniin, sinne minne muukin lämpö oli kaikonnut kylmyyden tieltä. Sinne, minne maan hyvyys oli paennut Pahan sormia. Mutta Seppä näki, hän näki ohi pahuuden. Hän näki kipinän. Toivon. 

Tuo toivo sydämessään, pieni valon pilkahdus pimeyden keskellä, Seppä lähti Pahaa vastaan. Hän kantoi mukanaan suurta pajavasaraansa, joka ei ollut häntä koskaan pettänyt. 

Pahan löydettyään hän antoi vasaransa laulaa. Uskollinen moukari pieksi Pahaa niin, että koko Sinisten vuorten maa raikasi. Tajutessaan loppunsa lähenevän, Paha pakeni, niin kuin mikään ei ole sitä ennen paennut. Seppä ajoi Pahaa takaa, väsymättä aina maailman laidalle asti. Hän pakotti Pahan kauas pois, aina Sinisille vuorille. Silloin Paha, joka oli pieneksi ja luiruksi kutistunut raukka, varjo vain entisestään, livahti luolaan, jonne ei Seppä voinut seurata. 

Niinpä Seppä sulki luolan suun, murskasi moukarillaan ja aiheutti kivivyöryn tukkeeksi, lukitsi Pahan luolaansa.

Vankilassaan Paha riehui, riuhtoi ja raivosi. Vaan Siniset vuoret kestivät sen epätoivoiset yritykset, estivät sitä pakenemasta, ulos murtautumasta. Niin jäi Paha loukkuun, seuranaan vain yksi nousevan auringon säde, joka pikkiriikkisestä - niin pienestä, ettei Paha siitä päässyt - kolosesta tunkeutui hänen harmikseen sisään, kertoen hyvyyden paluusta.

Pahan poistuttua palasivat ilo ja onni takaisin Sinivuorten maahan, ja maa palasi entiseen kukoistukseensa. Mutta varjo ilmisten mielistä ei hälvennyt kokonaan. Se jätti jälkeensä tahran, jota edes hyvyys ja autuus eivät saaneet katoamaan. 

Vuodet vierivät, sukupolvet vaihtuivat. Sinisten vuorten maa vanheni. Yhä vallitsi hyvyys, kuin mitään muuta ei koskaan olisi ollutkaan. Vaan syvällä vuoren sisässä, pimeässä ja kylmässä loukossa, Pahuus yhä eli. Ja vahvistui. Kaunaisena ja kostonhimoisena se kasvoi mittoihin, joita mikään maailma ei ollut koskaan nähnyt. Hitaasti ja vähä vähältä se nyhti voimiaan ihmisten mielissä piilevästä siemenestä, jonka se kauan, niin kauan sitten oli sinne kylvänyt. Ja niin se suunnitteli, juoni ja helli mielessään ajatusta uudesta nousustaan. Uudesta valtakaudestaan, jota mikään ei horjuttaisi. Vain luolan suu, yhä tukittuna Sepän aiheuttamalla kivivyöryllä, esti sitä toteuttamasta syvimpiä halujaan. 

Eräänä päivänä kuitenkin, Paha keksi juonen. Pienen reiän, jota se oli oppinut vuosien aikana vihaamaan mitä syvimmin ja hartaimmin, se nyt valjasti suunitelmansa osaksi. Tyytyväisenä ensimmäistä kertaa ihmisikiin, se ryömi syvälle vuorten uumeniin ja nouti sieltä palan sinistä vuorikristallia. Kristallin Paha sijoitti auringon säteen iloksi niin, että aina säteen osuessa sisään luolaan, kimmelsi kristalli kuin iltatähti pimeässä. 

Paha asettui odottamaan.

Oli päivä kaunis kuin morsian, kun erään kerran kulki mies Sinivuorilla. Aurinko paistoi ja maa lauloi iloaan, vuori hohti sinisempänä kuin koskaan. Ja sattui niin, että auringon valo hiveli sen sinisiä kylkiä, myös pientä, lähes huomaamatonta reikää, joka vastasi säteisiin omallaan. Ja mies huomasi tämän kimalluksen, pienen valon vilkahduksen, ja hän uteliaana riensi sitä katsomaan. 

Piskuisessa kolossa näkyi palanen vuorikristallia. Kuin palanen taivasta olisi vuoren sisään vangittu. Ja tuo kristalli oli miehestä kaunis, niin kaunis, että hän sitä himoitsi omakseen. Suurin ponnistuksin mies laajensi aukkoa, siirsi kiviä pois kristallinsa tieltä. Ja syvemmällä luolassaan, Paha katseli toimitusta ja riemuitsi sisimmässään. Huomaamattomasti se kuiski houkutuksen sanoja, kun mies kurotti ottamaan kristallinsa ja meni tiehensä. 

Ja sitten, Paha, monien vuosien jälkeen, yritti vapauteen. Intoa puhkuen se änkesi kohti luolan ulkopuolista maailmaa, mutta karvas oli totuus ja vapauden riemu koki kovan kohtalon. Paha nimittäin oli vuosien varrella kasvanut niin suureksi, ettei luolan suukaukko sille riittänyt. Raivoissaan se tihrusti laajenneesta ikkunastaan, kuinka mies viiletti kaukana kristalleineen. Vapaana ja onnellisena, jättäen Pahan paisuneen olemuksensa kanssa loukkoon. Ja tuo loukko oli mitä karmivin. Mitä raivostuttavin paikka noine kristalleineen ja sinisine seinineen. 

Aikansa riehuttuaan Paha tyyntyi, viileni ja laantui. Laskeutui laskelmoivaan hiljaisuuteensa ja päätti kokeilla uudelleen. Olivathan ihmiset yhä saastuneita, ahneita ja himokkaita, syvällä sisimmässään. Niin kuin hän oli kauan sitten määrännyt. Oli vain odotettava. 

Kuten aavistaa saattoi, tieto kauniista kristallista levisi yötuulen lailla ympäri Sinisten vuorten maata. Kaikki halusivat itselleen sinisen kristallin, tuon lumoavan kauniin pirstaleen, joka hohti auringon säteissä kuin pala sinitaivasta. Ja Paha täytti ihmisten toiveet. Se kantoi kristalleja luolan suulle ja pakotti ihmiset laajentamaan aukkoa päästäkseen sisään, päästäkseen syvemmälle vuoren uumeniin, kohti kauneimpia vuorikristalleita. Ja samalla se elvytti sisään ahtautuvien ihmisten mielissä uinunutta varjoa, tahraa, joka oli kieltäytynyt himmenemästä olemattomiin. Ja niin tuli ihmisistä aina vain ahneempia, aina vain he tahtoivat enemmän. Ja niin loppuivat kristallit, ennen kuin Paha oli valmis työssään. Se kylvi ihmisiin kateuden ja nyt nuo heikkotahtoiset olennot varastivat toisiltaan ja hamusivat kaikkea, mitä ei heillä ollut.

Mutta ahneus ja kateus, vaikka toivatkin Pahuudelle voimaa ja mahtia, myös kasvattivat sitä entisestään. Se paisui luolassaan, eikä lopulta päässyt enää liikkumaan luolan suuaukolla. Sen oli pakko vetäytyä syvemmälle vuoreen, tilavampiin luoliin. Vain sen kämmen mahtui enää lopulta pieneksi käyneeseen luolaan, jossa ihmiset yhä kävivät silloin tällöin etsimässä vuorikristallejaan, joita luulivat paloiksi taivasta. Niitä ei kuitenkaan löytynyt ja jotkut harvat uskaltautuivat ahneuksissaan syvälle, niin syvälle ettei auringon valo enää kajastanut sisään. Ja siellä odottivat Pahuuden sormet, eikä sitä onnetonta, joka ne kohtasi, enää nähty auringon alla. 

Niin tuli Sinisten vuorten maahan pelko ja tuo pelko kohdistui ennen kaikkea kristalliluolaan. Enää ei monikaan uskaltautunut lähteä ahneuksissaan etsimään rikkauksia, vaan ihmiset, jopa ne pahimmat, saivat tyytyä elämään keskenään, yhä ahneuden ja kateuden riivaamina. 

Ja vuoren sisässä, ikuisesti vankina, leikki Paha vangitsemiensa ihmisraukkojen kanssa, kiusaten heitä, purkaen heihin vihaansa. Ja valmistaen heitä astumaan maailmaan hänen työnsä jatkajina, hänen lähettiläinään.

Sinä likainen hedonisti!

Nyt...

 Tahdon että täyttätte lomakkeen...

Ja otatte kantaa...

Ettekä valehtele...

Ja syötte banaanin...

Bye...

Ps. Tiedättekö mikä on tuo vastausboksi?

Mis on mun kirjekärpäneeeen?

Sisäinen kukkahattutätini puskee pintaan aina tietynlaisen lapsilta kiellettyä materiaalia tutkiessani. Ei olisi minusta uskonut. Mitä Lordi Pahakin sanoisi kätyristään, jos tämän saisi tietää? Tai kenties hän tietääkin. Mitäpä minä tiedän muumioiden psyykkisistä kyvyistä ja universumin rajat ylittävistä tiedoista? Kuitenkin... on suorastaan hirvittävää, että sisälläni asustava kukkahattutäti näin pursui esille, tunkien sensuurilta lemuavia mielipiteitään maailman kuultavaksi ja yrittäen samalla peitota pikku perverssin epätoivoisia huutoja jossain pääni sisuksissa. On kammottavaa, kuinka joku pieni osa tajunnastani voi näin tunkea sinne, missä sitä en ole koskaan kaivannut. Koska siellä sille ei ole tilaa ja siellä se on kuin lumiukko Saharassa ja kaikkea muuta yhtä luonnotonta.

Taidan tästä lähteä etsimään omaa kirjekärpästäni. Täällä jossain se on. Olen nähnyt sen monesti viime päivien aikana...

Ja... jos näette Commander Pinkiä, auttakaa häntä. Alan tosissani olla jo huolissani. Ei kai ole normaalia, että Freud-ohjus jahtaa ketään? Tai ylipäätään yhtään mitään.

Berlinisaatio

Nyt tiedän miltä Sauronista tuntuu. Sormukseni, ah, niin rakas valtasormukseni, monia vuosia sormessani pyörinyt, on nyt kadonnut. Se julmasti minulta riistettiin, jonnekkin se vieritettiin, kun tarkastuksen läpi kipitin. Liekö sormus itse tahtonut pois, vai veikö sen joku ruoja, sitä en ehkä koskaan saa tietää. Nyt vain etsin sitä kaikella hallussani olevalla mahdilla. Tule takaisin luokseni, oi sormukseni.

Toinen asia, minkä sain kokea, ja minkä suuresti koen nyt yhdistävän minua ja Inkvisiittori Gloktaa (siis kiduttamisen lisäksi) on syvä vastenmielisyys portaita kohtaan. Nuo kolmasti kirotut askelmat ylös päin (tai joissain tapauksissa myös alas) olivat viedä pikku töppöjalkani tuonpuoleiseen ennen, kuin itse olin sinne valmis lähtemään muiden raajojeni kanssa.

Jos jotain on Berliinin puolesta sanottava, niin erityisen lämmin suhtautuminen karhuihin lämmitti kökkäreistä sydäntäni ja auttoi unohtamaan portaiden tuoman tuskan. Karhut olivat edustettuina kaikkialla. Itse kaupungin kansalliseläinkin oli, mikäpä muu kuin karhu. Voisi siis sanoa, että Berliini kutsuu minua. Pitäisiköhän siirtää Tuomiovuori sinne ja tehdä siitä Pahan valtakunnan pääkaupunki? Spurgutkin olivat siellä parempia kuin näissä maisemissa. Löysin sieltä myös "jotain kasvustoa". Sitä pitää saada tännekkin, niin että jopa Commander oppii tunnistamaan levämäisen mönjän ruusupuskista.

'

Sitten taas nykypäivään. Commander Pinkistä on tullut entistä epävakaampi ja hysteerisempi. Epäilen hänen kärsivän jonkinlaisesta ongelmasta. Puutteesta tai jostain? Kuka tietää? Minä en halua tietää. Commander on myös alkanut jakelemaan epämääräisiä ilmeitään ja moraalisaarnoja (ilmeet ja moraalisaarnat ovat joskus vähän ristiriidassa keskenään) koskien erinäisiä urheilijoita ja heidän hotellikäyntejään. Hyi hyi. Hotellikäynnit ovat pahasta! Suorastaan kuvottavia ja moraalittomia. Johtavat suoraa tietä Helvettiin (joka muuten onkin sopivasti Commanderin L-27:n vieressä), varsinkin jos sinulla on seuraa. Boikotoikaa siis hotelleja ja harrastakaa yhden yön juttunne vaikka Commanderin ikkunan alla. (Ei sillä että hän niitä pääsisi näkemään, koska hänhän on meidän hellässä huomassamme tuolla tyrmästössä...)

VVV taas... hänen uusi diagnoosinsa on jakautunut persoona. Black ja Box ovat he nimeltään... hyvin hämmentävää. Varsinkin, kun Black ilmeisesti jätti jotain saatanallisia merkkejä lattiaani... Eivätkä ne lähde pois millään ihmiskunnan luomalla tökötillä.
VVV myös paljasti moshaavansa aina taustalla, kun joku lausuu tai kirjoittaa angstisia runoja. VVV myös itse kirjoittaa (ja lausuukin kenties) angstisia runoja. Eikä hän ole aivan huonokaan.

Joleus Caesar alkaa voida pahoin pelatessaan biljardia ystäviensä kanssa. Ilmeisesti biljardin peluu aiheuttaa hänelle seuraavana aamuna krapulaa tai jotain muuta inhottavaa tunnetta vastaavan olotilan. Tämän takia hänen on luonnollisesti mentävä pelaamaan lisää biljardia, jotta tila poistuisi hetkeksi. Mutta siitäkin luonnollisesti seuraa taas vain pahaa oloa.

Ja entäpä minun diagnoosini? Olen kurkkuani myöten täynnä raastinrautaa ja siksi yritän huuhdella sitä alas kuumalla liemellä ja ties millä tinktuuralla, jonka tiedetään parantavan tätä joka vuosi iskevää vaivaa. Päässäni myös kasvaa jokin sieni, joka vie kaiken ajatteluresurssini. Siis vain sen yhden. Ja olen tänään snägäri.

Bye.

Abrobatur = Elämä alkaa

Nostakaa kylmät ja limaiset räpylänne ylös ja menkää jonoon odottamaan Commander Pinkin kättelyä. Tämä siksi, että kaikilla, jotka vähänkään historiaa tuntevat, on hirveä haaremi. Ja koska joskus oli jumala, jonka symboli oli X ja sitä palvottiin niin, että tuo merkki juurtui matematiikan kaavoihin, joissa se esiintyy yhtenä Prelien helvetillisistä luvuista. Tilastot osoittavat, ettei yksikään selviä.

Minkälainen näkemys sinyllä on itsestäsi?

Kysyi Uunilili ja ulvoen risti käsivartensa rintakehänsä päälle ja huusi: "Se joku reikä sielussa, joka piinaa ja kalvaa... Mistä se tulee? Mikä se on?" Näihin elämää suurempiin kysymyksiin otan kantaa kenties seuraavassa Kätyrin kyselynurkkauksessa. Sitä ennen ilmoitan, että eunukit ovat vain yksi alkuperäiskansoista, älkää siis sortako heitä. Varsinkaan, kun näimme mitä tuli Lordi Pahan sortaessa Teletappeja. 

Joskus joku myös tahtoi tietää, mitä tulee Roskisprinssin jälkeen. Tietenkin jotain Jätepussipojan ja Biopussi-Liisan kaltaista. Ja tietäkää, että ensimmäisenä universumin syövereissä, minä tarjoan teille Luoteenbiitsin trailereita. Joskus. Tulevaisuudessa. Ja älkää te unohtako, että Blingraatit jatkuvat, vaikka vaikutan kuolleelta täällä, enkä saa viestejäni menemään aina tarpeeksi pitkälle, jotta ne välittyisivät teille kaikille.

Mutta nyt. NYT on aika jälleen. Lähteä sotaretkelle. Lähteä valloittamaan. Oittamaan. Maan. Saksaan käyös tieni ja sen aion nyt kaikkine pusseineen päivineen liittää osaksi tätä kaikkea, joka jo minulle kuuluu. Lähinä on siis kyse vain tarkastuskäynnistä. Mutta joka tapauksessa, on tämä aika niukkaa. Pitää pitää huoli, ettei kädettömiä kuminpoimijoita turhaan sorreta (eikä myöskään niitä eunukkeja). Magmavirroin sinne taas kuljen, timanttiboksissa, yhdessä VVV:n (jonka suhteet mafiaan paljastuivat taannoin) ja Commanderin(mme) ja muutaman muun epämääräisen öliön, joka maallani majailee, kanssa. Shiispä. Khuulemiin. Ja olkaa pahoja. Ja oja.

And now it starts again

Enjoy~

Blingraatit maailman tuolla puolen, osa 3

Commander Pink lillui keskellä ei mitään. Hän ei muistanut mitään. Hän ei tuntenut mitään. Ylipäätään hän ei tiennyt mistään mitään. Tai oikeastaan, hän muisti räjähdyksen. Ja Lordi Pahan. Ja ne hemmetin Osca Wildet. Sen jälkeen iski armoton katkos.

Missä minä olen? Miksen minä näe mitään? Missä on kaikki pinkki? Missä?

Sitten jostain etäältä kuului pulputusta. Jotain kylmää ja limaista luikersi hänen kasvoilleen, tai tarkemmin ottaen hänen suuhunsa.

”Bhuahhhkhröhh” Commander köhäisi ja sylkäisi kitusistaan aimo annoksen merivettä. Pian sen jälkeen hän avasi silmänsä. Miksi kaikki on ihan sinistä? Sitten hän tajusi näkevänsä taivaan. Ja jotain pinkkiä myös. Jotain pinkkiä, joka luikersi liukkaasti pois hänen näkökentästään.

Sitten iski se kamala tunne, joka jokaiselle varmasti iskee, kun tajuaa ihan kirjaimellisesti lilluvansa jossain. Vieläpä jossain epämiellyttävän märässä ja kylmässä. Commanderille hänen karu olotilansa paljastui hänen yrittäessään nousta istumaan. Sen sijaan hän tunsi humpsahtavansa alaspäin, tuntien samalla ruumistaan kiertävät rihmat, jotka estivät häntä uppoamasta liian syvälle.

Karu totuus nääs kuului, Commander Pink lillui keskellä merta, kietoutuneena johonkin rakkolevää muistuttavaan kasviin, joka levittäytyi silmän kantamattomiin, kannatellen siinä samalla hänen varsin uppoamiskykyistä ruumistaan.

Ja entä mikä oli se pinkki, kylmä ja limainen, joka hetki sitten oli tunkeutunut Commanderin suuhun ja saanut hänet takaisin elävien kirjoihin? Pieni pään liike paljasti rykelmän lonkeromaisia ulokkeita ja ilmapallomaisen muodon niiden päällä. Hetken tarkastelun ja äkillisen ahaa-elämyksen jälkeen Commander tunnisti otuksen mustekalaksi. Arvioltaan hänen päänsä kokoiseksi. Ja pinkiksi.

Se, se on mustekala. Ja se taisi juuri pelastaa henkeni. Yäk! Onko suussani ollut mustekala? Tuollainen limainen ja, ja... Ja se on mustekala! Ja se on, voi härregyyd, se on pinkki! Awwww. Ihana. SULOINEN!

”Oletkolp plinä elopshha?” kuului liplattavan sössöttävä ääni, joka kaiken järjen mukaan ei voinut kuulua kuin mustekalan suusta. Commander päätti hylätä rationaalisen mielensä kirkumat vastalauseet mustekalojen puhekyvystä, sillä jos pieni polven korkuinen nalle kykeni muuttumaan ohjukseksi ja räjäyttämään hänen huvijahtinsa miljooniksi osiksi, maailmasta löytyisi aivan varmasti yksi puhumaan kykenevä mustekala. Joka kaiken lisäksi oli pinkki.

”Olen. Elossa ja jumissa. Ja märkä. Ja nälkäinen. Ja kylmissäni. Ja.. mutta.. niin. Olen kyllä elossa. Ainakin luulisin niin.”

”Ai 'plip'”, mustekala sanoi, ja päästi suustaan pienen vihreän kuplan, joka poksahti osuessaan leväiseen mattoon, jolla he lilluivat.

”Pääsenkö minä täältä pois?” Commander kysyi varovasti. Hän ei ollut vielä päättänyt mikä tämä pieni pinkki mustekala oli mustekalojaan

”Jossh plinä oshaaat uida alla veen.” mustekala totesi yksinkertaisesti.

”Ja entä jos en... jos en osaa? Onko täältä pitkä matka maalle?” Commander kysyi, eikä nauttinut ollenkaan ajatuksesta ”uida alla veen”.

”Dann~ du bist im Dreck zu nachtschlafender Zeit!”

Commander vaivasi harmaita aivosolujaan, muttei saanut järkeä lauseeseen. Niinpä hän muotoili kysymyksensä toisin: ”Uin vain päällä veen, miten maalle pääsen uudelleen?”

”Aaaaaa~”, mustekala sanoi päästäen jälleen liplattavan äänen ja pari uutta kuplaa.

”Kuivalle onp matkaapi päivän puolikas. Sinnekkö kakslonkeroinen tahtoo? Plip”

”Kyllä. Ja minulla on neljä lonkeroa”, Commander vahvisti ja heilutteli kaikkia levän sitomia raajojaan. Olen vain sekoamassa, ei sen kummenpaa. Ei mitään hätää... se olen vain minä ja raajani, anteeksi, lonkeroni, tässä valtamerenkaltaisessa märässä vesistössä. Vain minä, Commander Pink, joka puhun pinkille mustekalalle...

”Eth niin muotophuoli olekhaan”, totesi mustekala iloisesti pulisten. ”Thule, nelilonkeroinen. Ohjaan plinut kuivalle.”

Commander Pink räpisteli ja riuhtoi, kunnes sai itsensä irti leväklöntistä. Sitten hän seurasi kitukasvuiseksi jääneellä uimataidollaan mustekalaa, joka jo uiskenteli sykkivillä liikkeillään edelläpäin.

”Nelilonkero, plinä väärin uit! Käytä lonkeroithasi yhdessä, tuo räpiköinti olla hidasta 'plip' ja säälittväää”, pinkki mustekala huomautti hänen edeltään.

”Minä en ole mustekala. En voi uida noin 'phuuh', enkä edes 'phuuh' jaska uida kovin pitkään”, Commander Pink puuskutti epätoivoisten uintiliikkeiden suorittamisen välissä. Kieltämättä nyt olisi ollut hyvä, jos olisi sattunut pitämään vedestä hivenen enemmän ja jos joskus muinoin olisi ollut kiinnostunut vaikkapa harrastamaan kilpauintia mässäilyn ja peliluolailun ja ainaisen Lordi Pahan välttelyn sijaan.

”Vai niinh. No anna Oktofranzi opastaa pliua, nelilonkeroinen otus”, mustekala ehdotti ja kietoi imukuppimaisilla ulokkeilla päälystetyt lonkeronsa Commanderin ranteisiin. Sitten he uivat. Sykäyksittäin, kuin mustekalat ikään.

~*~

”Alamaiseni kuulkaa, olen elossa! Elossa ja voin hyvin, jos pahoinvointia ja tätä kaikkea ei lasketa”, kuului Lordi Pahan tekopirteä ääni korkealta maston nupista, jossa hän edelleen roikkui saappaansa varassa, pidellen kaksin käsin kiinni yhä lentelevästä silinteristään.

Jossain hänen alapuolellaan VVV purki itsensä ja Linjamäen Perunan ympärille luomaansa suojaa, joka koostui suurimmaksi osaksi tuhannesta kynsiviilasta ja mahdollisesti myös jostain hukkumisen estävästä loitsusta.

”Tule alas sieltä, Lordi Paha. Me olemme haaksirikkoutuneet”, Linjamäen Peruna kiekaisi päästessään pois kynsiviilojen viilamaisesta syleilystä.

”Ihan kuin minä kiikkuisin täällä huvikseni”, Lordi Paha huusi närkästyneenä takaisin. ”Auttakaa minut täältä alas niin kuin olisi jo!”

Muutaman, lisää kynsiviiloja sisältäneen toimenpiteen jälkeen Lordi Paha oli saatu taas turvallisesti laivansa kannelle.

”On suoranainen ihme, ettemme hukkuneet. Tai että tämä laho ja kaikinpuolin epäkelpo paatti selvisi näin oivallisessa kunnossa siitä imusta”, VVV totesi vilkaistessaan ympärilleen.

”Älä aliarvioi pahuuden voimaa”, Lordi Paha torui. ”Se kuolla ei voi, mik on iäti pahaa... ja tämä on Pahan valtakunnan laiva ja minä olen tuon valtakuntani ikuisesti elävä diktaattori. Niin kauan kuin minä elän, ei pahuus kuole. Joten pitäkää minut hengissä, kelvottomat!”

”Oliko tuo alku lainaus jostain?” Linjamäen Peruna kysyi epäillen.

”Lainaus? Kuinka kehtaat olettaa, että minä, verbaalisuuden ruumiillistuma, alentuisin lainaamaan muiden suustaan päästämiä lauseita? ” Lordi Paha taivasteli järkyttyneellä äänellä.

”No niin, meillä on muitakin ongelmia. Tämä laiva pitää saada takaisin vesille”, VVV muistutti. ”Ja jos emme pian kokoa Kätyriä, hän on levinnyt kuin Cthulhun kutsu ympäri tätä... paikkaa.”

”Niin aivan. No, työntäkääpä tämä paatti sitten takaisin elementtiinsä. Minä menen rannalle, koska täällä kerta sellainen on, ja tutkin vähän tuota ihanaa kuivaa maata, joka kaipaa osaksi valtakuntaani”, Lordi Paha sanoi ja lähti lampsimaan keinuvin askelin kohti rantaa. Hänen menonsa synnytti aallon pahaenteistä mutinaa.

Päästyään pois laivaltaan, Lordi Paha käppäili valkealla hietikolla. Kyseessä oli oikea paratiisisaari. Merta, palmuja ja tätä pientä valkeaa murua jalkojen alla. Niin pitkälle kuin silmä kantoi. Tosin, rannalla hyvän matkan päässä näytti retkottavan jokin epämääräinen estetiikan murhaaja. Mikä märkä möykky uskaltaa ilmestyä silmieni eteen? Lordi Paha mukisi mielessään lähestyessään ryvettynyttä kasaa, joka paljastui vastoin kakkia odotuksia...

”Onko silmissäni vieläkin tuhkaa? Se ei sitten poistu millään ilvelllä!” Lordi Paha puuskahti ääneen ja kaivoi silmiään epäuskoisena. ”Miten todennäköistä on, että sinä kaikista havittelemistani, kiduttamistani ja muutenkin piinaamistani olioista päädyt eteeni, Commander?”

Kun vastausta ei kuulunut, Lordi Paha tökkäsi löytöään kenkänsä kärjellä. Se kirvoitti epämääräistä valitusta Commanderin suunnasta:”Ei enää, ei enää uimista... Olen saanut vedestä tarpeekseni! Pois se minusta, että olisin mustekala enää, Oktofranzi.”

”Oktomikä? Minä ole mikään mustekala. Sinusta en sitten tiedä... Sinä hourit, Commander”, Lordi Paha torui. Mitä minä tekisin? Tämä herkullinen tilanne, jossa Commander Pink on armoillani. Mwhahaha. Hänet pitää kaiketi saada laivaani. Ja... laivaani työnnetään parhaillaan vesille. Tämä ei nyt oikein toimi.

Kaikesta huolimatta Lordi Paha tarttui kiinni Commanderin käsivarresta ja lähti vetämään häntä hitaasti kohti tulosuuntaansa. Miksi tämä uloke on näin limainen? Ei ole diktaattorille sopivaa työtä vedellä toisia, limaisia diktaattoreita pitkin rantoja. Missä Kätyri on kun häntä tarvitaan?

Suurien ponnistusten jälkeen Lordi Paha saapui takaisin rannalle. Vain valtava monttu oli jäljellä siitä, missä heidän laivansa, Sadisti, oli maannut hetki sitten. VVV ja Linjamäen Peruna olivat saaneet paatin takaisin vesille ja siellä se keinuikin kutsuvasti aaltojen päällä.

Jahas. Ne tomppelit eivät sitten ajatelleet minua. Lordi Paha kitisi mielessään ja junttasi silinterinsä puolitajuisen Commanderin päähän.

”Sinä pikku löytöni karkaat kuitenkin, jos jätän sinut yksin. Niin kiittämätön sinä olet, Commander, vaikka pelastinkin sinut vedestä juuri äsken. Siispä, silinterini, lennä ja vie tämä pääjalkaiseksi itseään luuleva diktaattoriystäväiseni laivani kannelle.” Isäntänsä sanojen voimasta silinteri vispasi ja nosti Commanderin ilmaan. Lötköksi käynyt ruumis kieppui vain vinhasti ympäri, kun hattu suuntasi kohti Sadistia.

Kun silinteri viimein palasi, sen vanavesissä seurasivat Linjamäen Peruna ja hänen selässään matkustava VVV psykedelialaukkunsa kanssa.

"Mikä teillä kesti niin kauan?” Lordi Paha tiukkasi alamaisiltaan näiden saavuttua.

”Kauan? Siitähän on puolisen tuntia kun lähdit kannelta!” Linjamäen Peruna huomautti.
”Se on liikaa.”
”Ja sitä paitsi, meidän merihirviömme ei ole päässyt uimaan aikoihin”, VVV sanoi. ”Perunalta puuttuu jotain. Hän ei ole enää se sama merten kauhu, kuin joskus vuosisatoja sitten.”
”Selityksiä”, Lordi Paha puuskahti. ”Spontaani merihirviön uimataidottomuus ei ole selitys, kun puhutaan minun odotuttamisestani. Hävetkää kaikki. Shame on you!”


”Meidän pitäisi nyt varmaankin sitten tutkia ympäristöä. Etsiä ruokaa, vettä ja sellaista. Ja jos täällä olisi jokin lähde tai järvi tai vastaava vesistö, niin voisin ehkä koota Kätyrin”, VVV sanoi, aivan kuin Lordi Paha ei olisi suutaan avannutkaan.
”Hmph, niin. Etsikää vettä ja ruokaa ja sisävesistö”, Lordi Paha käski ja teki hätistävän eleen kohti palmumetsää.  
 
Sinne siis mönkivät nuo kolme, eksynyttä, jotka eivät tienneet, mitä vielä tulisivat manaamaan esiin saaren syvyyksistä. 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~ 

 

Siinä siis teille hieman jatkoa. Tiedän että odotitte sitä, koska Commander oli jo lähes kirjaimellisesti kurkussani kiinni. Hän kun palavasti tahtoo päästä shippaamaan itseään ja... niin. Likainen pääjalkainen. Hyi. 

Seuraava luku pitää sisällään zombeja. Ehkä. 

Kommentoikaa, pikku pääjalkaiseni ♥

Olipa kerran...

Tiedättehän kuinka kaikki kamalat tarinat alkavat. Siellä on aina valo. Ja valon ympärillä on pimeys. No, tällä kertaa meillä ei ole valoa. On vain pimeys. Ja pimeydessä on kuhisemalla pieniä, karvaisia ja hikisiä tonttuja. Saunatonttuja. Ja arvatkaapa mitä? Nuo saunatontut veivät valon.

Oli poikkeuksellisen synkkä yö, kun kuljin väsyneenä pitkin Tuomiovuoren kapeita käytäviä, joita myös tunneleiksi kutsutaan. Sitten, ihan sattumalta, jotain napsahti päässäni ja valaistuin. Siis kuvainnollisesti, koska valaistumiseni koski erästä kummallista ilmiötä. Pieni, noin käpäläni kokoinen, neliönmallinen, punainen valo oli sammunut. Tuo valo, jonka ei koskaan ollut tarkoitus sammua. Joka ei koskaan voisi sammua. No, se oli nyt sammunut. Tai ainakin kadonnut näkymättömiin. Ja siitä seuraa aina jotain hyvin, hyvin pahaa. Hyvin pahaa, jopa Pahan valtakunnan mittapuulla. Koska tämä paha syöpyy asukkaisiin syvemmin kuin mikään, mitä me tavalliset kuolevaiset saisimme aikaan.
Paniikissa pyörin ympäri ja ympäri. Pyörin kunnes minua oksetti. Ja kun päässäni pyöri ja pyöri, minä näin sen. Näin sen pienen hikisen miekkosen, joka kantoi mukanaan varastettua valoa. Suljettuna pieneen lyhtyyn. Ja miekkonen, saunatonttu, hymyili minulle pirullisesti. Hymyili niin, että kaikki siistit pikku hampaat näkyivät. Ja sen silmät kiiluivat. Ja sitten se oli poissa.

Minä sen sijaan kompuroin huippaavan pääparkani kanssa Venäjälle, VVV:n synkkään piilopaikkaan. Syvälle Taikametsän uumeniin. Siellä kerroin valtakuntaamme kohdanneesta epäonnesta. Yhdessä lähdimme etsimään ratkaisua ja tarvoimme syvälle metsän syövereihin. Matkalla selvisi, kuinka paljon tuon pienen, suorastaan olemattoman valon vieminen oli meitä kalvanut. Maassa lojui käärmeksiä, vasta pieniä ja ah, niin kehityskelpoisia, kuolleina. Jopa VVV:n kuolettava pikku verikoira meni aivan sekaisin nähdessään, mitä metsän normaalisti niin kieroutuneille, mutta silti niin normaaleille (normaalius on suhteellista, muistakaa se) eliöille oli tapahtunut. Kaikki olentoparat, vain haamuja entisestä pahuudestaan.
Ja aivan, kuin mikään ei olisi jo meille kertonut ahdinkomme syvyyttä, saimme vielä nähdä, kuinka tuo pieni ja raivokas olento, jota VVV aina kantoi mukanaan yhtenä osana aseistustaan, uuvahti keskelle ei-mitään ja näytti lyödyltä kaiken epäonnemme edessä.

Tästä mieleni mustui. Paluumatkallani Tuomiovuorelle lahtasin kokonaisen plösöhaltiayhdyskunnan ruoakseni ja päätin, että vaikka viimeisenä tekonani, minä tuhoaisin tuomiovuoren saunatontut viimeiseen kieroutuneeseen, hikiseen pikkumieheen. Antamatta armoa. Antamatta mitään muuta, kuin piinallisen kuoleman.

Kaivauduin läpi Tuomiovuoren peruskivien. Tutkin jok'ikisen kammion, aina magman punahehkuisiin syvyyksiin asti. Kävin läpi koko vuoren, niin alta kuin päältäkin. Ja kun viimein olin luovuttamassa, väsymyksestä heikko ja päästäni sekaisin rikkihuuruja hengitettyäni, näin sen jälleen. Tontun. Tontut. Kymmenet tontut. Sadat. Ja ne pyörivät aivan silmieni edessä, palvoen keskellään hehkuvaa lyhtyä, jossa oli kadonnut valo. Hurmoksissaan ja aivan mielipuolia olivat nuo irstaat olennot, jotka sokeina läsnäololleni, olivat keskittyneet silmiäraiskaavaan orgiaansa. Ja joku toismaailmallinen, inhottava mumina kohosi ylös tuhkapilviin heidän lausuessaan mantraansa: Ubrial Kapplicant, Ubrial Kapplicant, Ubrial Kapplicant...

Melkein itsekin tästä huumauduin, aivan juovuin. Mutta sitten, viimeisenä voimainponnistuksena keräsin kaiken tahdonvoimani ja rynnistin keskelle pakanallista kokoontumista. Tontut menivät paniikkiin, kun muutuin Michael Jackson-formiin ja tanssin heidän epätoivoisten puolustusyritystensä lävitse ja nappasin lyhdyn kouriini. Kiljunta täytti ilman ja berserkki saunatonttu populaatio hyökkäsi kimppuuni kaikin voimin. Nostin lyhdyn korkealle pääni ylä puolelle ja...

... paiskasin sen maahan kaikilla niillä voimilla, mitä minulle on suotu. Lyhty porautui maan uumeniin ja räjähti sirpaleiksi, kun varastettu valo murtautui ulos vankilastaan ja kiisi taivaalle suunnaten kohti Tuomionvuoren hehkuvaa lakea. 

Nyt, viimeisenä ponnistuksenani, muuntauduin Turbomäniksi ja sorkkaraudan kovalla suudelmalla palkitsin jokaisen tontun, kunnes he makasivat kaikki kuolleina jaloissani. Työni lopuksi iskin sorkkarautani maahan, muistoksi kaikille tuleville tonttusukupolville. Jotta he muistaisivat esi-isiensä virheet, eivätkä saattaisi heimoaan toiseen verenvuodatukseen.
Sillä minä olen Kätyri, Pahan valtakunnan sijaishallitsija.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Siinä oli teille päivityksennälkäisille olennoille jotain mussutettavaa. Tuo tarina kumpusi syvältä sisimmästäni, kun mietin, mitä teille uskaltaisin kertoa viime päivieni teoista. No, siinä on jotain. Olkaa iloisia. Itkekää. Raivotkaa. Mitä tahansa. Kommenttiboksi on jokaisen päättömän ja päällisen olennon raiskattavissa.

Ja miten niin olen lamppufiili???

Lordi Pahan elokuvanurkkaus

Vanhojen, pölyisten arkistojen uumenista pilkotti lupaavanoloinen käärö. Lordi Pahan elokuvanurkkaus. Haalistunut ja jokseenkin hauraskin oli tuo paperinpalanen, joka maailmaan tursui muiden kääröjen seasta. Totta kai uteliaisuuteni heräsi. Siispä vedin varovasti ulos löytöni...

Joka oli tuhottu. Vain pieni noen tarhrima suikale oli säästetty siitä, minkä oli tarkoitus joskus olla osa jotain suurempaa. Nyt oli suuruus mennyttä, julmasti poltettu. Tuhottu ikiajoiksi. Mutta... Tuolle kapealle ehjälle kaistaleelle oli kiemuraisella käsialalla kirjoitettu:

Siitäs sait, Kätyri!!!!!!!!!! (Mwhahahahahaaaaa!!!)

Nyt vain herääpi kysymys, mitä Lordi Paha oli alunperin meille kirjoittanut? Miksi tuo käärö oli tuhottu ja kuka sen oli tuhonnut? Mitä mahtoi sisältää teksti, joka oli ilmeisesti niin salaista tietoa, ettei sen suotu päätyvän julkisuuteen? Olisiko siinä ollut meille viesti, joka olisi määrännyt Pahan valtakunnan kohtalon? Olisiko siinä kenties ollut Lordi Pahan viimeiset sanat meille kuolevaisille alamaisille?
Tosin, kyseessä näytti olevan jotain elokuvista. Mikä elokuva siis olisi ollut niin paha, että jopa itse silinterilordimme oli siitä vaivautunut kirjoittamaan pitkillä hienostuneilla sormillaan? Mikä elokuva oli niin paha, ettei siitä saanut sanaakaan vuotaa tietoomme, vaan kaikki todisteet piti julmasti polttaa ja tuhota? Mitkä?Mikä?Mikä?

Säälikommentti hyväksytty. Inkvisitiokäyntiä siirretty hamaan tulevaisuuteen.

Koskah mäh olenh ainah niinh työtönh, tämäh onh hyvääh vaihteluah. Älkääh kysyköh noistah hoista. Tai kysykää vaan.

Kun katsot ikkunasta ulos, mitä näet?
Siellä on kuivaa, tummanharmaanruskeaa tuhkamaista juttua, jota olen viime kuussa möyhinyt saadakseni parvekkeeni alle kasvamaan ihmissyöjäviikunoita ja karhunvatukoita. Valitettavasti Tuomiovuoren rinteet eivät ole suostuneet luovuttamaan ravitsevia mömmöjään kasveilleni, joten kasvun kanssa ollaan vielä vaiheessa.

Taivas on tummien pilvien peitossa. Sielläkin on tuhkaa. Täällä on oikeastaan aika hämärää. Kaukana horisontissa siintää eräs tietty metsä, jossa saattaa törmätä silintereihin. Ja jos oikein tarkasti katsoo, näkee ehkä Rautapihan tornin, joka on merkki Venäjälle johtavasta polusta.

Mikä on vainotursotin?
Siinäpä vasta kysymys. Mutta niin. Se on itseasiassa eräs inkvisition käytössä oleva koje, jolla aivan kirjaimellisesti tursotamme vainoa vainottavien perään. Vaino voi käytännössä olla mitä tahansa. Verikoiria. Himokkaita Osca Wildejä. Invisitio itse. Tai minä. Tai kermavaahtoa. Tai edesmenneiden karhujen henkiä. Tai Sauronin silmä. Tai tämä blogi, joka vainoaa jokaista sen katsojaa, kunnes kuolen.

Miksei Commanderista ole kuulunut mitään?
Epäilen, että hänet on viimein onnistuttu raahaamaan joko Helvettiin tai Venäjälle, koska täällä hän ei tietääkseni ole tällä kertaa. Eikä hän kyllä ole kotonaankaan, koska se on tutkittu taikapyyhkeiden ja Commanderinpaljastuslaitteiden, sekä äärimmäisen tehokkaiden houkuttimien kanssa. Mutta, mikäli VVV on päättänyt leikellä Commanderimme (sillä Vanha Viisas Velhomme on osoittanut kiinnostusta ihmislihan leikkaamista kohtaan), pyydän että mahdollisesti säästät hänet kuitenkin hengissä. Ihan vain, koska minun elämäni menee pilalle jos en saa piinata Commander Pinkiä enää.


On myös mahdollista, tosin epätodennäköistä, että Commander olisi onnistunut pakenemaan. Siinä tapauksessa hän on n. 98% mahdollisuudella joutunut paikkaan, jossa pienet öttiäiset ja muut verta himoitsevat vampyyriräpsät ovat imeneet hänet kuiviin.
Kuten siis voitte päätellä, Commander ei vastaa, koska hän on joko kuollut, kidutettavana tai leikeltynä... jossain tuntemattomassa maailman kolkassa.

Missä? Mikä? (Näihinkin sinun on vastattava! Tiedät kyllä vastaukset! Ne ovat AINA samat!)
Sinä. Sinä. 

When there's something strange in the neighbourhood, who you're gonna call?
To you? No? Then... I think I have to call... shit. Dunno. I call no one! I go out, run around, scream 'IMBROBATURÖBRÖBATURABROBATUR' and THEN somebody else have to call someone. Maybe they call to a mental hospital or something... but... can't help it ^_^''

Mitä yhteistä on Lemulla ja Löyhkällä?
Ne haissee~ 

Itsemme hyväksikäyttö on hyvästä

Ettekö te enää tahdo Blingraatteja? Eikö enää kiinnosta? Kiittämättömät! Shame on you!! Pitäisi pistää teille jokaiselle inkvisitio kotikäynnille. Tällaista epäaktiivisuutta en ole kohdannut koskaan aiemmin. Mikä on?


Mutta asiaan...
Kävi tässä taannoin niin, että kaikenmaailman Matti Tölliset ovat aloittaneet huiman lisääntymisen. Niitä on kaikkialla. (Varmasti Eximia ollut asialla) Ihan odotan, milloin mistäkin sellainen ilmaantuu. Matti Töllinen on uusi Seregil! (Älkääkä ikinä erehtykö sekoittamaan näitä kahta!)

Uusi psykologinen kasvatusmenetelmä tukee lapsiksikin kutsuttujen pienten elämänmuotojen hakkaamista, alentamista, alistamista, nolaamista, hiljentämistä, vihaamista, seksuaalista häirintää ja... no, ymmärsitte idean!?!

No, uusien suorittamiemme tutkimusten mukaan (älkää edes harkitko kysyvänne jotain niiden laadusta/luotettavuudesta/saatavuudesta) mukiloiminen on pitkällä juoksulla on vain hyväksi, sillä se tuottaa vartaloon muhkuroita ja muita uusia mullistavia muotoja, joita tullaan tulevaisuudessa arvostamaan kuin kultaa (uskon että te rinta-perse ihmiset, erit. miehet, saatte nyt opetella pitämään siitäkin, että naisenne päässä on neliönmallinen pahkura, tai uuden deittinne vartalo muistuttaa enemmän aaltopahvia, kuin ennen inhimilliseksi katsottua ruumista). Tämä tietenkin tuottaa suurta riemua kaikille kasvaimen omistaville, sillä nyt heidän ei tarvitse mennä kalliisiin leikkauksiin, vaan he voivat nauttia kauniiden vartaloidensa luonnollisesta olomuodosta.
Lasten epäinhimillinen kohtelu myös pitää nuo olennot kuosissa, eikä heistä pääse kasvamaan kamalia, rääväsuisia eikä hermoja raastavia pikku kusipäitä, jotka kuljeskelevat rinteillämme pullo kourassa, rääkymässä jotain "hittimusaksi" kutsuttua shaibaa.

Otsikkoni viittasi johonkin kummalliseen ilmiöön. Itsensä hyväksikäyttöön. Mitä se on? Mihin se liittyy? Mitä sillä saa? Mihin se johtaa? Mitä?Mitä?Mitä?

Uskoisin, että tuollainen hyväksikäyttö liittyy niin henkisiin kuin fyysisiinkin voimavaroihin. On kenties mahdollista, että joku pervo uskoo tuon "itsensä hyväksikäytön" olevan joku kiertoilmaus sille mielipiteitä jakavalle harrastukselle, jota tiedetään suoritettavan yksin jossain pimeässä kolossa ja muiden silmiltä suojatussa paikassa, mutta näin TUSKIN on asian laita, joten te likaiset ihmiset, painukaapas sinne pimeään koloonne tekemään ihan sitä itseään, ITSENSÄ HYVÄKSIKÄYTTÖÄ.

Okei, kaikki seksuaalissävytteiset vihjaukset sikseen, ja yritetään nyt olla vakavia edes tämän kerran. Itsensä hyväksikäyttö on juurikin sitä, omien sisäisten voimien esiin tuomista, kaiken likaisen päässä mylläävän jätteen ilmiantoa ja muuta sellaista. Käyttämällä itseään hyväksi, voi saavuttaa elämässään huimia asioita (on esimerkiksi mahdollista olla niin syvältä, että inkvisitio käy poimimassa talteen ja tunkee teidät kusisiin rommitynnyreihin jonnekkin pimeään koloon). Mutta kuten kaikessa, tässäkin pitää olla taitava (tai muuten on aika miettiä taas edellämainittua inkvisitiota). Tehokas hyväksikäyttö voi johtaa huipulle (ja sieltä pois). Otetaan nyt vaikka esimerkkinä edesmennyt (tai ainakin tällä hetkellä hyvin elämätön) Lordi Paha, joka kipusi Tuomiovuoren diktaattoriksi ja sitten erehtyi niiden rautatankojen elintärkeyden suhteen.

Tämä termi, "itsensä hyväksikäyttö", on kenties sekoitettavissa samankaltaisiin termeihin, kuten "muiden hyväksikäyttö", "Kätyrin hyväksikäyttö", "pyörän hyväksikäyttö", "seksuaalinen hyväksikäyttö", "Matti Töllisen hyväksikäyttö", "hyväksikäyttö bileet", "Alieneiden hyväksikäyttö", "Commander Pinkin hyväksikäyttö"...  Kuitenkaan kyse ei ole lähellekkään samoista asioista. Olennainen ERO on, että kaikki muu suuntautuu MUIHIN. Tämä kyseinen ITSENSÄ hyväksikäyttö suuntautuu ITSEEN! Ymmärtäkää se nyt jo tässä vaiheessa, pahviaivot!

Ja voin vakuuttaa, että tuo kyseinen termi ei myöskään liity erääseen mainitsemattomaan käsitteeseen: Ulkonäön hyväksikäyttöön. Tahdoin jättää tämän viimeiseksi, jotta saisin jauhaa sen rauhassa pala palalta. Ensinnäkin, tiedän aiheesta suunnattomasti, koska eräs julkea olento kehtasi käyttää hemaisevan upeaa ulkonäköäni hyväkseen. Ei, se EI ole oikein! Ei siitäkään huolimatta että olen varmasti päitä kääntävä (ja irrottava) ilmestys. Minkä minä sille voin että olen näin kaunis? Ei siitä silti tarvitse yrittää hyötyä. Voin vakuuttaa että kanssani hengaaminen ei auta löytämään äitiäsi, poika/tyttöystävää, Lordi Pahaa, mainetta ja kunniaa, elämäsi tarkoitusta (ellei se sitten ole hengata Kätyrin kanssa 24/7) eikä oikeastaan mitään muutakaan mitä saattaisit haluta. Sen sijaan minun ulkonäköni hyväksikäyttö saa vain kärsimään multimaalisesta alemmuuskompleksista, kun selviää, ettei koskaan voi tulla yhtä upeaksi ja chuuliksi kuin minä. Ja lisäksi minun ulkonäköni minkäänlainen hyväksikäyttö voi tuoda myös inkvisition ovellesi (tai ikkunasi taakse).


Tästä viestistä lähtien olette vapaita kysymään minulta MITÄ TAHANSA! Vain yhteen (1) kysymykseen en vastaa,  koska kaikki mikä koskee A. Von Draculan syntyperää on salaista tietoa.

Blingraatit maailman tuolla puolen, osa 2

Holy Potato, sehän jatkuu! Ja myöntäkää pois, ette uskoneet sitä mahdolliseksi! Mutta voin sanoa että ihmeiden aika ei ole ohitse, sillä minähän yllätän aina (Commander, muistan ikuisesti reaktiosi kun sinulle paljastui että kykenen käyttämään näköaistinelimiäni jopa pimeässä)! Nyt sitten, voinkin ilmaista vaatimattoman varoitukseni, että tästä lähtien tarina alkaa kulkea kohti sellaista kräkkiä, että VVV alkaa kohta soitella perääni ja te siellä ruudun huonommalla puolella alatte epäillä kirjailijan mielenterveyttä ja sen olemassaoloa. Mutta hei, taide ei katso ÄO:ta tai mitään muutakaan ihmisolentojen mitattavissa olevaa määrettä. Kyse on korkeintaan unen määrästä suhteessa houreisiin... eikunsiis valvottuihin tunteihin, mutta lopetetaan tämä fucking matikka tähän ja MENKÄÄ LUKEMAAN NIIN KUIN OLISITTE JO!!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

”Hoi, Commandeeeeer”, kuului Lordi Pahan korvia vihlova huuto, kun laivat olivat lipuneet kuuloetäisyydelle. ”Pysähdy, tai päästämme himokkaat Osca Wildemme irti.”

”Päästätte irti mitkä??” Commander huusi takaisin närkästyneenä. Kuinka nuo jaksoivat piinata häntä päivästä toiseen? Eikö Lordi Pahalla muka ollut tarpeeksi töitä oman valtakuntansa kanssa?

”Osca Wildet”, Lordi Paha vahvisti. ”Tunnet ne kyllä, kunhan ne saavat sinut kiinni ja alkavat ladella sinulle elämänohjeitaan, tyyliin: 'Likainen mieli on ikuinen ilo' ja 'ne jotka menevät pinnan alle, menevät sinne omalla vastuullaan'”. Nyt Commader näki myös Kätyrin, joka piteli kaksin käpälin megafonia isäntänsä suun edessä. 

 

”Ei tule onnistumaan. Painukaa takaisin valtakuntaanne ja pysykää siellä. Eikö teidän muutenkin pitänyt vastustaa ja karttaa kaikkea HYVÄÄ?” 

 

Vastausta ei kuulunut. Hetken Commander jo ehti kuvitella pistäneensä jauhot suuhun silinteripäälle, mutta sitten hänen pettymyksekseen kiusankappale karjaisikin: ”Commander Pink, olette tänään varsin hankala! Itseasiassa niin han-kala, että kärkytte selkeästi uintimatkaa luokseni. Olette lähestulkoon rasittava. Ja kuten tiedätte, kaikki inhottava, rasittava, ikävä ja eritoten paha kuuluu minulle, niinpä myös SINÄ kuulut minulle ja minulla on juuri SINULLE sopiva rommitynnyri tuolla ruumassa odottamassa, koska synkimmissä ajatuksissani tiesin, että kuitenkin yrittäisit paeta minun pahaa pihtimäistä otettani. Ja mitä tulee sinun hyvyyteesi, olen varsin varma, että sisimpäsi on yhtä synkkä kuin kenen tahansa muunkin alaiseni. Ja vaikka sattuisitkin olemaan vähän enemmän hyvä, niin kyllähän sinä tiedät että meillä on jokaiselle hyvälle olennolle kaksi sotasuunitelmaa varastossa.”

Ei hyvä luoja sentään, Commander ajatteli. Tästä ei tule helppoa ja nopeaa. Miksi juuri minä?

”Antaudu Commander, tai sinun käy kalpaten!” Kätyri huusi. ”Meillä on hallussamme Linjamäen Peruna, emmekä pelkää käyttää sitä!!”

Linjamäen Peruna? Se legendaarinen, lähes myytiksi muuttunut olentoko, jonka tiedettiin upottaneen laivoja enemmän kuin yksikään huhuttu Kraken? Kätyrin oli pakko bluffata, miten heillä muka olisi hallussaan joku sellainen, mistä vain harvat homeiset kääröt tiesivät kertoa muutamien rivien verran humalaisten merimiesten hourimia satuja?

”Älkää naurattako!” Commander huusi takaisin. ”Minulla on ultramoderni huvijahti, eikä siitä taatusti puutu puolustusmoodia merirosvoja vastaan!!!”

”Onpas ihastuttavaa!” Lordi Paha kiekaisi megafoniin hurmioissaan. ”Viimeinkin Commander Pink osoittaa OIKEAA diktaattorin luonnetta. Oi, olen onnistunut kasvattamaan hienon naapuridiktaattorin, josta on tuleva oikein paha, kunhan hän vain avaa sielunsa syvimmät kolkat meille muillekkin!”

Ei VOI olla totta! Commander tuskasteli ja teki hyvin suurieleisen facepalmauksen. Tuo silinterilordi oli menettänyt kaikki mutterinsa lopullisesti.

”Facepalmaus on kiellettyä minun näköpiirissäni!” Lordi Paha kiljui hysteerisenä. ”Kuinka sinä pikku pinkerrys kehtaat? Se on kuin näyttäisi keltille keskisormea, törkimys!!!”

”Osca Wildet, piirittäkää Commander Pinkin alus”, Kätyri käski raudanlujalla äänellä, joka olisi sopinut enemmänkin sotatantereelle, kuin yhden pikku huvijahdin kaappaamiseen. ”Ja sinä, käske VVV:n tuoda Linjamäen Peruna kannelle!” hän kivahti jollekkulle onnettomalle kansipojalle, joka epäilemättä kohtaisi loppunsa joutuessaan kohtaamaan sekä VVV:n että Linjamäen Perunan. Commanderin kävi olentoparkaa melkein sääliksi, mutta nyt hänellä oli omiakin ongelmia, kun kymmenen purjevenettä lähti lipumaan häntä ja hänen huomattavasti pienempää paattiaan kohti.

Kun meno yltyy vaaralliseksi, sitä löytää aina jostain vähän extra poweria. Näin kävi myös Commanderille, sillä sen sijaan että hän olisi pyörtynyt kauhusta, hän rynnisti laivaansa sisään ja painoi isoa kirkuvan pinkkiä nappia, jossa luki ”PUOLUSTUS” ja alla pienellä präntillä: ”Vain hätätilanteisiin! Seurauksena saattaa olla laivanupotus, jossa myös SINÄ olet vapaata riistaa!”

Jotain tapahtui ja Commander kerkesi parahiksi ulos näkemään, kuinka hänen huvijahtinsa kannen alta nousi esiin kanuuna poikineen.

”HAHAAAH!” kumpusi jostain syvältä Commanderin sisimmästä. ”KUOLKAA, Osca Wildet!” Sanojen säestämänä hän painoi nappia ja automaattiohjatut kanuunat sinkosivat ensimmäiset upottavat iskunsa Osca Wildejen keskuuteen. Kolmeen laivaan tulikin oitis tuhoja ja Osca Wildet joutuivat keskittymään omien vaurioidensa korjaamiseen. 

 

”Lusmut, ampukaa tuo pikku wannabe-diktaattori meren pohjaan!!!” Lordi Paha karjui megafoniinsa. Kätyri oli kadonnut jonnekkin ja hyvä niin, sillä sen olennon näkemistä Commander ei erityisesti arvostanut juuri nyt. Sen sijaan hän latasi uuden lastillisen ja pisti toiset kolme Osca Wildejen paattia katumaan olemassaoloaan.

”Siitäs saitte! Commander Pinkille ei ryppyillä!”

”Kyllä, juuri sinulle ryppyillään, ryppy.” Kätyri murahti ja ääni kaikui yli vetten. Karhu oli palannut kannelle, mukanaan oma äänenvahvistin, VVV ja joku kummallisen näköinen blondi.

”Hah, Commander, katsopas tänne ja kauhistu Linjamäen Perunaamme!” Lordi Paha irvi voitonriemuisesti.

”Tuoko?” Commander kysyi epäuskoisesti. ”Eihän tuo ole merihirviö?” '

”Hirviö? Kuka sulle on hirviöistä puhunut, häh? Mä olen kuule Linjamäen Peruna enkä mikään saakutin merihirviö!” blondi kuulutti Kätyriltä varastamaansa megafoniin.  

Huh helpotusta, tuo ei tätä venettä kaada, Commander huokaisi.

”Ja nyt Commander hyvä, lakkaa upottelemasta rakkaita Osca Wildejäni. He ovat taiteellisen kääröllisyyden osastoni työntekijöitä ja tarvitsen heitä kirjastossani enkä meren pohjassa”, Lordi Paha puuttui puheeseen. ”Nyt, viimeinen mahdollisuutesi, diktaattoriystäväiseni, antaudu ja palaa ystäviesi luokse tai muutoin joudun todellakin tekemään lopun urheasta vastarinnastasi. En tee sitä mielelläni, koska minulla on Kätyrille hommia vaikka millä mitalla, mutta mikäli pakotat, minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin...” lause jätettiin kesken, kun Kätyri kiljaisi kauhuissaan ja loikkasi Lordi Pahan luokse ja takertui epätoivoisesti hänen viittansa helmaan. (Kyllä, Commander Pink ja kaikki muutkin paikallaolijat näkivät tämän kummallisen ja erityisen nöyryyttävän kohtauksen omin silmin.) 

 

”Ei, ette voi! Se on julmaa! Ja se sattuu aivan hitosti! Et voi ymmärtää miltä tuntuu räjähtää miljooniksi palasiksi ja odottaa sitten ikuisuudelta tuntuva aika, että VVV saa kerättyä palaset yhteen tuon Perunan kanssa”, Kätyri ulvoi. ”Minulla on aina niin puutteellinen olo sen jälkeen.”

”Kätyri, ole hiljaa ja valmistaudu. Se on velvollisuutesi Pahan valtakuntaa kohtaan. Ja sitä paitsi, minun kuuluukin olla julma, koska olenhan Lordi PAHA. Voisin muuten olla Lordi Julmakin, mutta se ei kuulostaisi yhtä vetovoimaiselta ja seksikkäältä...

No, miten on Commander?” 

 

”Eiiiiiikiiiiinäää~” Commander huusi ärsyttävimmällä äänensävyllään ja painoi sitten nappia, jonka oli tarkoitus ohjata kanuunat suoraan Lordi Pahan laivaa kohti.

”Hyvä on sitten, Kätyri...” Lordi Paha huokaisi liioitellusti.

”MÄÄ OON OHJUS!!” Kätyri huusi epätoivoisesti ja sen sekunnin jälkeen jokin iski rajusti Commander Pinkin huvijatiin. 

 

~~~~~~ 

Räjähdys näkyi varmasti kilometrien päähän, sen verran ytimekkäästi Kätyri oli posahtanut päin Commander Pinkin paattia.

”Jäiköhän Commander eloon?” VVV kysäisi Lordi Pahalta heidän ihastellessaan räjähdyksen jälkiaaltoa. Se oli ikävä kyllä tuhonnut loputkin Osca Wildejen paateista olemattomiin, mutta eipä näkynyt Commander Pinkinkään huvijatia enää pinnalla.

”Toivottavasti. Olisi sääli heittää niin piinattu sielu menemään. Varsinkin nyt, mutta ainakin hän kuoli kunniakkaasti, jos jotain on pinkkiparan poismenosta sanottava”, Lordi Paha totesi ja kyyläsi veden kuohuvaa pintaa toiveikkaana. Hän ei kuitenkaan kyennyt bongaamaan Commander Pinkkiä palavien puujätteiden seasta. Sen sijaan siinä kaikkien silmien edessä, alkoi vesi pyörteillä levottomasti. Ensin hitaasti, mutta sitten yhä nopeammin, kasvaen huolestuttavaa vauhtia kohti valtavaa ja vaarallista vesipyörrettä.

”Mikä hitto toi on?” Linjamäen Peruna kysyi tullessaan kaksikon luokse katselemaan jälinäytöstä.

”Se on vesipyörre, toiselta nimeltään kurimus ja se näyttää erittäin ikävältä”, VVV kertoi luennoivalla äänensävyllä, jota esiintyi erityisen harvoin. 

 

”Kuulostit äsken lähes yhtä pätevältä kuin Kätyri, mikäli siis tajusit mitä tarkoitan ”pätevällä”” Lordi Paha huomautti huolestuneena. ”Sinun kannattaa levätä hetkinen, ennen kuin lähdet Perunan kanssa kokoamaan Kätyrinpalasia yhteen. Mutta ennen sitä, sanohan, onko tuo kurimus vaarallinen?” Totta toisiaan, Lordi Pahan puhuessa kurimus oli kasvattanut kokoaan ja puumähnä kieppui sen kurimusmaisessa otteessa holtittomasti.

”Minusta tuntuu, että mikäli se tuosta kasvaa, niin meidän kannattaisi paeta imua kuivalle maalle”, VVV sanoi mietteliäästi ja kurtisti sammalmaisia kulmiaan.

”Mutta entä Commander Pink?” Linjamäen Peruna kysyi VVV:ltä.

”Mennyttä, jos on koskaan jäänytkään eloon.”

”Siinä tapauksessa, keula kohti Pahan valtakuntaa”, Lordi Paha julisti.

”Mutta entä Kätyri?” VVV kysyi.

”Ah, niin tosiaan. No, kaipa hän hetken selviää. Hän ymmärtäisi kyllä, että hänen oma palautumiskykynsä on suoraan verrannollinen meidän eläväisyyteemme.

Peruna, ohjaa meidät takaisin kotiin.”

”Yessör”, Linjamäen Peruna vastasi ja häippäisi ruoriin.

”Lordimus, paatti ei liiku!” Kuului pian ahdistuksensekainen rääkäisy ruorin suunnalta.

”Mitääh? Kyllähän me liikumme”, Lordi Paha huusi takaisin.

”Ai?”

”Me liikumme väärään suuntaan, arvon diktaattori ja Peruna”, VVV täsmensi. ”Me liikumme kohti kurimusta.”

”Mitä? Eih! Mitä meille käy? VVV, tee jotain!” Lordi Paha käski.

”Mitä minä voisin tehdä? Me todennäköisesti hukumme, mutta Tuhat kynsiviilaa ei taida auttaa siinä vaiheessa, ellette sitten tahdo kuolla mieluummin siihen kuin tukehtumiseen veden alla.”

”Eih, en minä halua kuolla!” Lordi Paha mutisi. ”Ja... Enhän minä kuolekaan! Minä lennän pois!”

”Lennät?” Linjamäen Peruna toisti typerästi ja veivasi ruoria (turhaan), kun heidän purjeveneensä liikkui kiihtyvällä nopeudella kurimukseen.

”Lennänpä hyvinkin. Minulla on valtakunta hoidettavana, joten arvoisat alamaiset ja pitkä aikaiset apulaiseni, toivon, että säilytte hengissä. Muussa tapauksessa, oli ilo tuntea.”

Lordi Paha nappasi tiukan otteen silinteristään ja mutisi sille pari käsittämättömän oloista sanaa. Silinteri aloitti oitis pyörivän ja vispaavan liikkeensä, nostaen isäntänsä kohti yläilmoja. Valitettavasti eräässä kriittisessä pisteessä Lordi Pahan saapas tarttui mastossa kiemurtaviin köysiin.

”Mitä? EIH!” Kuului raivostunut rääkäisy. VVV ja Linjamäen Peruna kääntyivät katsomaan yläilmoissa räpistävää hallitsijaansa.

”Siitäs sait, pettyri!” Linjamäen Peruna kiekaisi voitonriemuisesti, mutta riemu loppui lyhyeen, kun heidän laivansa oli viimein saavuttanut kurimuksen voimakkaimman pyörteen ja paatti suuntasi kohti tuntemattomiin vesiin avautunutta syvyyttä. 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~ 

 

Niin. Mitä mahtaa tapahtua? Voin sanoa, että seuraava luku sisältää levää. Ja jotain muita momentteja. Mutta siitä lisää seuraavalla kerralla. Nyt, KOMMENTOIKAA PRKL!