(Lähes) kaikki (tai ainakin paljon) aapelicrombismista

Tässä se taas nyt nähdään. Jätä tämä blogi viikonlopuksi Kätyrin käsiin ja mikäköhän mahtaa olla lopputulos? Aivan, arvasitte oikein! Ei yhtään mitään! Mutta mitä muutakaan voisimme häneltä odottaa? Hänhän vaikuttaa hylänneen tämän paikan jo aikoja sitten. Sanokaa minun sanoneen, tämä blogi kuolee. On kuolemaisillaan. Lopulta, varmaan vuoden päästä, ei enää kukaan enää edes muista mitään Pahan Valtakuntaa. Kukaan ei päivitä. On vain tuo yksi yksinäinen blogi jossain tuolla internetin uumenissa, taas yksi hylätty keidas tuossa blogien autiomaassa! No, mutta koska Loppuun on vielä matkaa, nauttikaamme näistä säälittävistä minuuteista ennen viimeisiä hetkiä. Sillä nyt aion hehkuttaa!

On nimittäin... Abercrombie-aika!!!! Sain tässä juuri aivan mahtavan opuksen, The Heroesin, lukaistua. Ja se merkitsee huimaa fanitusputkea. Pelätkää. Vaviskaa.

Arvoisa Aapelicrombie ei nääs pettänyt odotuksiamme tälläkään kertaa! Itseasiassa, ne odotukset ylitettiin. Aluksi muutama sananen kirjan juonesta, vaikka yksityiskohtiin mennä en aiokaan. Kyseessä on siis tarina sodasta, The Union (etelä) vs. .... erään tutun tyypin johtama barbaarien sotajoukko (pohjoinen). Nämä kaksi osapuolta sitten sattuvat kohtaamaan eräällä varsin merkityksettömällä mäennyppylällä, mistä lähteekin sitten koko sodan kliimaksi käyntiin. Ja tämä noin 500-sivuinen teos siis kuvaa kolmen päivän tapahtumia tuolla alueella. Ja aika hiton usean henkilön näkökulmasta. Luvassa on siis äärimmäisen väkivaltaista, realistista, hurmepitoista ja ehdottoman sankaritonta mättöä mudassa ja liejussa! Tai no, itse mättöä on ehkä vain 10% koko sodan tapahtumista. Suurimmat taistelut käydään missä lie pelloilla, soilla ja teltoissa missä sotilasparat joutuvat kuluttamaan aikaansa odotellen toimintaa. Myös sotajuonitteluun, keskinäiseen kieroiluun (ja kiroiluun), salamurhausyrityksiin ja yleiseen hengissäsinnittelyyn kiinnitetään kiitettävästi huomiota. Varsin mukava pläjäys synkistelyä, siis. Parasta ovat tietenkin jälleen hahmot ja se dialogi. Etenkin hahmot. Ja dialogi. En osaa päättää kumpi on hienompaa.

Aloittakaamme hahmoista. Esittelen nyt vain näkyvimmät, parhaimmat ja vähiten spoilaavat hahmot.

Ensin hieman Gorstista. Bremer dan Gorst. Valtava lihaskimppu, jolla on pikkutytön ääni. Ja joka on sotahullu. Oikeasti. Tyyppi oli ainut kirjan hahmoista joka oikeasti nautti sotimisesta. Eikä ihmekään, Gorst nimittäin on siinä hiton hyvä. Pistäkää Gorst keskelle norskeja ja se saakeli mättää ne kaikki muussiksi! Gorstilla on kuitenkin pari ongelmaa. Häntä ja hänen sankaritekojaan ei kauheasti arvosteta, johtuuko se sitten hänen äänestään vai hänen epämääräisestä historiastaan, paha sanoa. Toinen Gorstin ongelma on se, että hän on toivottoman rakastunut erääseen aatelissotilaan vaimoon, Finreen.

Ja aasinsiltaa pitkin loikkaamme... Finreen! Fin on taas kyllä yksi kova muija. Fin on nimittäin koko elämänsä viettänyt sodan parissa (hänen isänsä on marsalkka Kroy, duh) ja olisi takuulla useampia upseereja sun muita pätevämpi heidän hommiinsa. Sen lisäksi hän on äärimmäisen kunnianhimoinen ja vihaa tajuttomasti erästä Meediä. Jänskää.

Ja sitten erääseen korpraaliin. Korpraali Tunnyyn. Pakko sanoa että Tunny on kyllä hieno mies. Jotain vaan niin tajuttoman tyylikästä luettavaa. Yksi parhaista dialoginluojista koko kirjassa. Pakko ihan heittää pari esimerkkiä, jotka muuten kaikki sattuvat löytymään vielä samalta sivulta.

'Colonel Vallimir came up a while ago,' murmured Yolk, as though that was the very thing Tunny needed to lift his spirits. 'Wonderful,' he hissed. 'Maybe we can eat him.'

Lol. Seuraava.

'No sign of Latherliver yet?' 'Lederlingen, Corporal Tunny.' 'I know his name, Worth. I choose to mispronounce it because it amuses me.'

Mahtavaa. Seuraavaksi voimmekin varmaan käsitellä erästä toista hahmoa, jonka mahtava puhekyky meitä niin riemastuttaa. Nimittäin prinssi Calder! Yksi saakelin ärsyttävä, vihattu tyyppi, jonka ainoat keinot puolustautua ovat hänen terävä kielensä ja älynsä. Vain kolme sanaa riittänee. Fucking lucky bastard.

Sitten menemme norskeihin, koska heissä vasta hehkutettavaa riittää. Lyhesti esittelen Curnden Crawin, räkäisen veteraanin, joka tahtoo vain tehdä aina"the right thing". Ja Wonderful, huumoripitoinen naissotilas. Ja Foss Deep ja Foss Shallow, pari palkkamurhaajaveljestä, jotka huvittavat lukijoitaan puhumalla lapsellisesti ja tekemällä mitä tahansa kullasta! Ja Beck, itsestään vähän liikoja kuvitteleva teinipoika, joka saa tuta sodan kaikessa julmuudessaan(Aivan! Juokse äitisi helmoihin, juokse!). Ja OMGOMGOMGOMG...

Saakelin Cracknut Whirrun of Bligh!!! Tajutonta fanityttökiljuntaa!! Paras kaikista kirjan hahmoista, joka ei valitettavasti saa arvon diktaattorin mielestä tarpeeksi esilläoloaikaa kirjassa. Mutta kuitenkin, WHIRRRUUUUUN! Siis, tyyppi on myös norski. Ja hullu. Oikeasti hullu. Jolla on aika hiton hyvä dramatiikantaju(esim. ensiesiintyminen: ilmestyy pimeyden syövereistä keskelle hiljaista kivirinkiä, jossa jännitys on juuri tiivistymäisillään kahden barbaarijoukkion ottaessa yhteen. Whirrun manaa jotain pahaenteistä jostain saakelin ennustuksesta ja kuolemasta ja kantaa harteillaan miekkaa..) ja Father of Swords! Whirrunilla on Father of Swords! Saakelin valtava teräase, jonka väitetään laskeutuneen taivaista maan kamaralle. Ja mikä parasta, Whirrunin vaatteet tuntuvat vähenevän taistelu taistelulta.

Okei. Siinä oli tarpeeksi hahmoista. Ei minulla enää muuta hehkutettavaa ole The Heroesista kuin... aapelicrombismin historian toisiksi eeppisin kaksintaistelu!!! En malta olla millään spoilaamatta, se oli niin mahtavaa, ja sitäpaitsi on aika itsestäänselvää että ne kaksi joka tapauksessa törmäävät toisiinsa jossain vaiheessa. Eli Gorst vs Whirrun! RAAAAAH!!! Kaksi sotahullua legendaa kohtaavat taistelutantereella, miten käykään!? Miten KÄYKÄÄN!? KHÄLKKLKLVHNHSHSBYSETTGFRÄÄÄÄÄÄÄN...........?

Lopun saatte lukea itse. Tänään en aio jatkaa listailua. Huomenna ehkä.